Yhdistän viikot taas tuplaksi, koska en nähnyt yhtään elokuvaa viikoista ensimmäisellä. Tuntuu menevän pätkissä. Jälkimmäisellä viikolla katsoin elokuvissa uuden Batmanin ja uuden Narnian (vihdoin), DVD:ltä Amelien (vihdoin) ja telkkarista Cape Fearin, kun sattui tulemaan.
Elokuvat esitellään tällä viikolla mieluisuusjärjestyksessä ja vapaamuotoisesti.
The Chronicles of Narnia: Prince Kaspian (2008)
Nautin tästä niin paljon enemmän kuin odotin! Taidan kerta kaikkiaan olla fantasiaeskapismin ystävä. Tapaan arvioida tällaisia elokuvia paljon muita lempeämmin.
Eihän tämä periaatteessa ansaitse neljää tähteä, oikeasti... Mutta perimmäinen kriteerini neljälle tähdelle on kysymys "Suosittelisinko tätä elokuvaa itselleni?" Jos vastaus on: "Ehdottomasti, älä jätä väliin, menetät elämyksen", leffalle pitää antaa vähintään neljä. Ja kyllä minä tätä itselleni suosittelisin. Näin jälkiviisaana harmittaisi oikeasti, jos en olisi nähnyt elokuvateatterissa. Joten neljä tähteä.
(Kolmen tähden leffa on neutraali "Et kadu, jos menet katsomaan, muttet menetä mitään tärkeää, jos et mene."Alle kolmen tähden leffoihin vastaavasti varoittaisin itseäni menemästä. Kakkosen voi vielä katsoa kotona, jos oikeasti tarvitsee jotain tekemistä. Alle kakkoseen ei kerta kaikkiaan pitäisi tuhlata aikaansa missään olosuhteissa, koska se on hirveä.)
Elokuvan alkupuolisko on todella sujuva ja lupaava, miltei täydellinen. Loppu lässähtää loputtomaksi sotimiseksi, mutta se nyt oli odotettavissa. Uskontopropaganda ärsyttää jotenkin enemmän kuin Velhossa ja leijonassa, koska on vähemmän ilmiselvää. Tuntuu, että nyt yritetään aivopestä salaa. Mutta sitäkin osasin odottaa, ja olen hyväksynyt sen Narnia-kirjojen sisäsyntyiseksi ominaisuudeksi, joten en oikeastaan anna siitä miinusta.
Telmarilaisten kummallinen pseudoespanjalainen aksentti hämäsi minua. Sille oli lopulta selitys juonessa, mutta itse en silti olisi käyttänyt sitä. Kirjan juoneen ja hahmojen ikiin oli tehty muutoksia, mutta minua häiritsi juonenkuljetuksessa ainoastaan loppupuoliskon raskas sotapainotteisuus. Eli muutokset ok, mutta suvantokohtia jäi uupumaan.
Luin haastattelun, jossa Ben "Kaspian" Barnes kertoi teatteriinäyttelijänä kärsineensä jatkuvan ylinäyttelemisen ongelmasta. Kamera kun rekisteröi paljon pienempiä asioita (ja samasta syystä filmitähdet eivät aina pärjää teatterissa). Totta puhut, Ben. Ilmeet olivat häiritsevän usein liioiteltuja. Rohkaisevaa on, että poika tiedostaa ongelmansa.
Mutta siis: Eskapismia. Satua. Tykkäsin. Yllätyin positiivisesti. Oli hyvä mieli, kun lähdin salista. Tämä sai minut todella odottamaan Kaspianin matkaa maailman ääriin, joka oli lapsena suosikkini ja jota ei ainakaan voida pilata sotapainotteisuudella!
Tähtiä **** (Movielens), 8 (Imdb)
Cape Fear (1991)
Harvoin olen nähnyt trilleriä, jonka kässäri olisi täynnä oikeesti hyvää dialogia. Tässäpä semmoinen ihme on. Leffa toimii, koska sen kässäri toimii. Ohjaus- ja kuvausratkaisut ovat hienoja, ja epätäydellisessä päähenkilöperheessä on todentuntua.
On harmi, että loppuhuipennus lässähtää hektiseksi väkivallaksi ja omankädenoikeudeksi. Tästä olisi ollut viiden tähden leffaksi, jos loppu olisi yhtä älykäs kuin muu elokuva.
Onko Robert DeNiro ollut näin kuuma missään muussa leffassa? Vai onko tämä taas sairasta...
Tähtiä **** (Movielens), 8 (Imdb)
Le Fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001)
Tämä on minulle todella vaikea elokuva. Monet rakastavat, siskoni pitää maailman huonoimpana ja sokerisimpana leffana. Minä näen molemmat puolet. Tässä on viiden tähden ominaisuuksia ja yhden tähden ominaisuuksia. Kompromissi: kolmonen.
Amélie on minusta ärsyttävä hahmo. Onko kaikesta pakko tehdä ihmeellistä, monimutkaista leikkiä? Itse en ainakaan haluaisi, että minulle tehtäisiin niin. Todella turhauttavaa. Ja eikö se tajunnut, miten kahvilan amorina toimimisessa käy? Lopputulos oli niin ilmiselvä. Entä miksi ilkeälle ihmiselle ilkeilystä pitäisi tulla hyvä mieli? Minun mielestäni siitä olisi pitänyt tehdä onnellinen, niin se olisi lakannut olemasta ilkeä. Nyt minulle tuli vain paha mieli. Ja pahimpana kaikesta: vihaan tarinoita, joissa rakkauden löytäminen esitetään elämän ainoana päämääränä ja onnellisen lopun oikeutuksena. Aargh.
Toisin sanoen en pidä oikeastaan mistään tämän elokuvan juonessa. Sen ansiot ovat lähinnä kuvauksessa, osin myös kässärin rakenteessa ja kertojanäänessä (joka tosin on niin kirjallinen keino, että sillä brassailu on elokuvissa huijaamista). Oli myös mukavaa, että elokuvan satumaisen idyllisessä maailmassa oli tilaa seksikaupoille sun muulle. Todellisuus oli moniulotteinen. Näistä ansioista ne kolme tähteä.
Tähtiä *** (Movielens), 6 (Imdb)
The Dark Knight (2008)
Tämä leffa oli minulle vakava pettymys. Asia on nyt niin, etten kerta kaikkiaan tykkää Cristopher Nolanin tyylistä. Kun ainoa päämäärä tuntuu olevan olla katsojaa älyllisesti aina vähintään viisi askelta edellä, kokonaisuus jää todella kylmäksi kikkailuksi. Taidan suosiolla jättää väliin Nolanin tulevat leffat. (Memento on minusta ihan kauhea elokuva, josta tulee tyhjä, ärsyyntynyt olo. The Prestige täsmälleen samalla lailla kylmä. Batman Begins oli parempi, siinä oli inhimillisyyttä ja jopa huumoria. Tästä jatko-osasta on jälleen kadonnut lähes kaikki lämpö.)
Minulla on myös seuraava ongelma: Jos lähdetään tekemään supersankarielokuvaa, miksi sen pitäisi olla ankean, brutaalin realistinen? Omasta todellisuudestamme kertovia rikosleffoja tehdään muutenkin. Supersankarielokuvat tarjoavat pakoa arjesta. Niissä eletään eri todellisuudessa. Kaikki on suurempaa ja kauniimpaa, vaarat dramaattisia mutta vähemmän tappavia, kuoleman uhmaaminen oiva tilaisuus vitsailuun. Siitä minä nautin.
Minusta tätä leffaa oli kamalaa katsoa, enkä mistään hinnasta istuisi kaksituntista uudelleen. Sietäisin kaksikymmenkertaisen määrän väkivaltaa, jos ei tarvitsisi kärsiä jatkuvasta ahdistuksesta ja paranoiasta. Elokuva oli niin painostava, että lakkasin luottamasta yhteenkään hahmoon - mukaan lukien Batmaniin! (Ainoastaan Michael Caine tuntui turvalliselta. Tietenkin. Ja Gary Oldman. En tiedä, miksi Garykin, mutta jostain syystä en hetkeäkään pelännyt, että symppis, nuhjuinen etsiväsetä tekisi mitään väärää tai alkaisi kiduttaa ketään. Toisin kuin Batman. Argh.) Kiemurtelin penkissäni jatkuvan pelon vallassa. Ihan hirveää. On sivuseikka, näytetäänkö väkivaltaa (tässähän sitä näytettiin todella vähän), jos tunnelma on tämä.
Haluan supersankarielokuvan, jossa on sankareita. Onko se muka liikaa vaadittu?
Ai niin. Heath Ledger oli mielettömän hyvä, oikeesti. Enkä kehdannut verottaa enempää pisteitä, koska elokuva oli toteutukseltaan kaikin puolin tehokas ja sulava enkä huomannut pahoja juoniaukkoja. Selvää kuitenkin on, etten voinut antaa täyttä kolmosta. Tämä nimittäin on elokuva, josta varoittaisin itseäni. Jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin, sanoisin itselleni: "Pysy poissa. Ihmismieli sietää vain tietyn määrän ahdistusta, ja tästä saat koko vuoden kiintiön täyteen."
Tähtiä ** ½ (Movielens), 5 (Imdb)
lauantai 4. lokakuuta 2008
tiistai 9. syyskuuta 2008
Tuplaelokuvaviikko 26.08.-08.09.2008
Kokonaisella tuplaelokuvaviikolla olen nähnyt vain yhden elokuvan, ja senkin töiden puitteissa.
Olen nyt itselleni kaksi elokuvakäyntiä velkaa... Tai periaatteessa ehkä yhden, koska edellisellä elokuvaviikolla katsoin kaksi? Kerran viikossa nimittäin saa leffassa käydä. Tämä perinne alkoi Glasgow'ssa ja jatkui enemmän tai vähemmän säännöllisenä kolme siellä asuttua vuotta. Siellä tosin oli enemmän tarjontaa. Suomessa on joskus aivan mahdotonta löytää teattereista joka viikko elokuvaa, jonka haluaisi nähdä.
Tällä hetkellä katselulistalle kelpaavia elokuvia riittäisi. On vaan ollut kiire. Mutta kohta tulee kiire nähdä noista edes osa, ennen kuin lähtevät kaikki kertarysäyksellä pois (niin käy aina!), joten ehkä käytän hyväksi kahden elokuvan katseluoikeuttani. Ehkä jo tällä viikolla.
Oh! What a Lovely War (1969)
Pisteeni: 9 (imdb), * * * * ½ (movielens)
Taustaa: Käänsin tämän tällä kertaa Leffa-kanavalle. Olen nyt jostain sattuman oikusta tekstittänyt saman elokuvan sekä DVD:lle että TV-levitykseen. Haluaisin tietää, kuinka iso osa käännöksestä on alitajuisesti samaa, vaikka DVD-käännöksestä oli aikaa parikin vuotta enkä suoraan muistanut kuin muutaman mieleenpainuvimman rivin. No, jos ostan DVD:n niin kuin olen aikonut, saan ilmeisesti kaupan päälle oman ikimuistoisen tekstitykseni. "Jee."
Hyvää: Tämä unohdettu kulttihitti on aivan loistava. Musikaali 1. maailmansodasta, sotamusikaali. Svengaava, riipaiseva sotaelokuva. Absurdeja symbolisia sotaleikkejä eteläenglantilaisessa merenrantaparatiisissa, sodan osapuolet kiteytettynä keulakuvikseen seisoskelemassa ison kartan päällä. Seassa karun realistisia sotakohtauksia mutta vain vähän verta (kuolema tulee symbolisesti - tämän voisi hyvin näyttää koululapsille). MIKÄÄN ei kuvaa sodan järjettömyyttä osuvammin kuin tämä yllättävä sekoitus, joka toimii vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja. Musikaalielementit eivät halveeraa sotaa tai hälvennä sen kauhuja. Päin vastoin, kaikki korostuu.
Musiikki on oikeita 1. maailmansodan lauluja. Sanoituksissa upeaa mustaa huumoria, josta elokuva (ja sitä ennen alkuperäinen lavaversio) lienee saanut henkensä.
Loppu on pysäyttävä. En muista montaa vaikuttavampaa. Voi miten minä itkin.
Huonoa: Tai ennemminkin omintakeista: Hahmoja tulee, menee ja kuolee niin, että he ovat yhtä iloisen sekavaa massaa. Päähenkilöitä tässä ei oikeastaan ole. Mutta se on itsetarkoituksellista. Kasvottomia sotilaita. Pääosassa on sodan hulluus.
Kannattiko katsoa? Ehdottomasti. Tämä on aidosti omaperäinen, kiinnostava ja ajatuksia herättävä elokuva. Lopun kyynelvirrat takaavat, ettei elämys unohdu nopeasti.
Olen nyt itselleni kaksi elokuvakäyntiä velkaa... Tai periaatteessa ehkä yhden, koska edellisellä elokuvaviikolla katsoin kaksi? Kerran viikossa nimittäin saa leffassa käydä. Tämä perinne alkoi Glasgow'ssa ja jatkui enemmän tai vähemmän säännöllisenä kolme siellä asuttua vuotta. Siellä tosin oli enemmän tarjontaa. Suomessa on joskus aivan mahdotonta löytää teattereista joka viikko elokuvaa, jonka haluaisi nähdä.
Tällä hetkellä katselulistalle kelpaavia elokuvia riittäisi. On vaan ollut kiire. Mutta kohta tulee kiire nähdä noista edes osa, ennen kuin lähtevät kaikki kertarysäyksellä pois (niin käy aina!), joten ehkä käytän hyväksi kahden elokuvan katseluoikeuttani. Ehkä jo tällä viikolla.
Oh! What a Lovely War (1969)
Pisteeni: 9 (imdb), * * * * ½ (movielens)
Taustaa: Käänsin tämän tällä kertaa Leffa-kanavalle. Olen nyt jostain sattuman oikusta tekstittänyt saman elokuvan sekä DVD:lle että TV-levitykseen. Haluaisin tietää, kuinka iso osa käännöksestä on alitajuisesti samaa, vaikka DVD-käännöksestä oli aikaa parikin vuotta enkä suoraan muistanut kuin muutaman mieleenpainuvimman rivin. No, jos ostan DVD:n niin kuin olen aikonut, saan ilmeisesti kaupan päälle oman ikimuistoisen tekstitykseni. "Jee."
Hyvää: Tämä unohdettu kulttihitti on aivan loistava. Musikaali 1. maailmansodasta, sotamusikaali. Svengaava, riipaiseva sotaelokuva. Absurdeja symbolisia sotaleikkejä eteläenglantilaisessa merenrantaparatiisissa, sodan osapuolet kiteytettynä keulakuvikseen seisoskelemassa ison kartan päällä. Seassa karun realistisia sotakohtauksia mutta vain vähän verta (kuolema tulee symbolisesti - tämän voisi hyvin näyttää koululapsille). MIKÄÄN ei kuvaa sodan järjettömyyttä osuvammin kuin tämä yllättävä sekoitus, joka toimii vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja. Musikaalielementit eivät halveeraa sotaa tai hälvennä sen kauhuja. Päin vastoin, kaikki korostuu.
Musiikki on oikeita 1. maailmansodan lauluja. Sanoituksissa upeaa mustaa huumoria, josta elokuva (ja sitä ennen alkuperäinen lavaversio) lienee saanut henkensä.
Loppu on pysäyttävä. En muista montaa vaikuttavampaa. Voi miten minä itkin.
Huonoa: Tai ennemminkin omintakeista: Hahmoja tulee, menee ja kuolee niin, että he ovat yhtä iloisen sekavaa massaa. Päähenkilöitä tässä ei oikeastaan ole. Mutta se on itsetarkoituksellista. Kasvottomia sotilaita. Pääosassa on sodan hulluus.
Kannattiko katsoa? Ehdottomasti. Tämä on aidosti omaperäinen, kiinnostava ja ajatuksia herättävä elokuva. Lopun kyynelvirrat takaavat, ettei elämys unohdu nopeasti.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Kopioin pääblogista pientä pilkunviilausta.
Näyttää siltä, että vuoden -85 jälkeen syntyneet eivät lainkaan muista tai tunne meilläkin esitettyä 60-luvun klassista agenttikomediaa Get Smart/ Salainen agentti 86.
Jopa oma pikkusiskoni luuli uutta Get Smart -elokuvaa joksikin täysin satunnaiseksi rymistelyksi. Vaikka nimikin on sama! Apua, älkää, ei. (Seuraavaksi kuusituhatta vuoden -85 jälkeen syntynyttä teiniä haukkuu minut yleistämisestä. JA siitä, että sanoin juuri 23-vuotiaita teineiksi. Jee.)
Haluaisin tässä ihan lyhyesti tuoda asiaan selvyyttä. Get Smart ei VOI olla (A) mikään satunnainen rymistely (tai ainakin se yrittää olla jotain muuta), (B) kopio mistään menneiden vuosikymmenten agenttikomediasta. Sen juuret ovat tukevasti vuodessa 1965! Ne muut agenttikomediat ovat kopioita alkuperäisestä Get Smartista, jos jotain.
Kenkäpuhelin? Oletteko koskaan kuulleet siitä? Se on tästä. Lapsuudessani 80-luvulla se oli todella hauska juttu - kännyköitä ei ollut vielä keksitty! Entä alkumusiikki, jossa on paljon ovia ja agentti katoaa puhelinkoppiin? (Itse asiassa uudelleen katsottuna se ei ollut kovin kummoinen, mutta lapsena se viehätti minua selittämättömästi. Jännitin vissiin, ehtiikö setä niistä ovista.)
En nyt sano mitään uuden elokuvan laadusta. En ole sitä itsekään nähnyt. Mutta perustiedot kohdalleen, vai mitä?
Jopa oma pikkusiskoni luuli uutta Get Smart -elokuvaa joksikin täysin satunnaiseksi rymistelyksi. Vaikka nimikin on sama! Apua, älkää, ei. (Seuraavaksi kuusituhatta vuoden -85 jälkeen syntynyttä teiniä haukkuu minut yleistämisestä. JA siitä, että sanoin juuri 23-vuotiaita teineiksi. Jee.)
Haluaisin tässä ihan lyhyesti tuoda asiaan selvyyttä. Get Smart ei VOI olla (A) mikään satunnainen rymistely (tai ainakin se yrittää olla jotain muuta), (B) kopio mistään menneiden vuosikymmenten agenttikomediasta. Sen juuret ovat tukevasti vuodessa 1965! Ne muut agenttikomediat ovat kopioita alkuperäisestä Get Smartista, jos jotain.
Kenkäpuhelin? Oletteko koskaan kuulleet siitä? Se on tästä. Lapsuudessani 80-luvulla se oli todella hauska juttu - kännyköitä ei ollut vielä keksitty! Entä alkumusiikki, jossa on paljon ovia ja agentti katoaa puhelinkoppiin? (Itse asiassa uudelleen katsottuna se ei ollut kovin kummoinen, mutta lapsena se viehätti minua selittämättömästi. Jännitin vissiin, ehtiikö setä niistä ovista.)
En nyt sano mitään uuden elokuvan laadusta. En ole sitä itsekään nähnyt. Mutta perustiedot kohdalleen, vai mitä?
tiistai 26. elokuuta 2008
Leffaviikko 19.-25.08.
Leffaviikosta kirjoittaminen viivästyi kokonaisen viikon, tässä tulee. Tällä viikolla katsoin teatterissa ahkerana tyttönä kaksikin elokuvaa: tuoreet brittileffat Miss Pettigrew Lives for a Day ja The Bank Job. Melko erilaiset elämykset.
Miss Pettigrew Lives for a Day (2008)
Pisteeni: imdb 4 / movielens * *
Hyvää: Frances McDormandin aksentti oli minun korvaani virheetön. Muutoinkin hyvä suoritus häneltä. Jotkut koomisiksi tarkoitetut asiat naurattivat, toki. Ja on kiva, että vanhanaikaisia elokuvia edes yritetään tehdä.
Huonoa: Mutta argh, jotenkin tässä ärsytti aivan kaikki. Amy Adams oli disneyprinsessampi kuin Enchantedissa konsanaan, mutta tämä disneyprinsessa oli hysteerinen, vouhkaava, viehätysvoimaton ja aivoton. Ekan kohtauksen ajan ehkä nauratti, sitten alkoi tulla korvista ulos. Jatkui vielä puolitoista tuntia. Teki mieli ravistella. Kovaa.
Juonen pahin ongelma oli: koska diivahahmossa ei ollut yhtään sympaattista piirrettä, miksi ihmeessä olisin toivonut hänelle hyvää? Ei tuommoinen ansaitsekaan hyvää miestä. Olivat luotuja toisilleen aggressiivisen gangsteripoikaystävän kanssa.
En mä vaan tykännyt. Elokuva odotti katsojalta samaan aikaan löyhää moraalia (jotta voi pitää Adamsin toimintaa, jota myös huoraamiseksi kutsutaan, hyväksyttävänä ja sympaattisena) ja sokerisen naiivia mielenlaatua. Monessakohan ihmisessä ne yhdistyvät?
(Tai siis... itse asiassa... Löyhä moraali. Check. Ja pidän kyllä toisinaan sokerisen naiiveista tarinoista. Mutta silloin hahmojenkin pitää olla sellaisia, että ansaitsevat elää sellaisessa maailmassa! Hyvänen aika. JOKO mustavalkoista moraalia, opetuksia ja unelmasatuloppuja urhealla kärsimyksellä ne ansainneille hyviksille, TAI herkullisia, moraalittomia harmaan sävyjä. Ne eivät voi yhdistyä näin. Satuloppu pitää ansaita.)
Kannattiko katsoa? Mielestäni ei. Ei nyt IHAN tehnyt mieli kävellä kesken ulos, mutta ei ajatus kovin kaukana ollut.
The Bank Job (2008)
Pisteeni: imdb 8 / movielens * * * *
Hyvää: Osaan epätavallisen huonosti eritellä, mistä tässä tykkäsin. Mutta tykkäsin paljon. Faktan ja fiktion/spekulaation sekoitus onnistunut. Roistojen ("roistojen") aseistariisuva kotikutoisuus jätti hymyn kasvoille. Roistojen, "roistojen", hyvisten ja "hyvisten" keskellä elokuvan maailmassa riitti harmaan sävyjä. Juoni monimutkainen, muttei liian. Ajankuva hupaisaa. Dialogi rennon realistista (voin ihan hyvin kuvitella amatööripankkiryöstäjät juttelemaan tuollaisia tunnelissa), ja vaikkei tätä markkinoida komediana, nauroin ääneen monta kertaa.
Taisin odottaa synkempää elokuvaa? Ehkä siksi yllätyin iloisesti. Ei sillä, että synkkyydessä mitään vikaa olisi. Mutta ilmeisesti välillä on hauska katsella astetta vähemmän kyynistä maailmaa, jossa altavastaajat voivat pärjätä ilman yli-inhimillisiä voimia tai machoasennetta.
Huonoa: Pakollinen rakkauskuvio tuntui päälleliimatulta, ylimääräiseltä, kaavamaiselta ja epäkiinnostavalta. Ilman sitä leffa olis ollut parempi.
En tykännyt ihan vikasta kohtauksesta, hieman liikaa.
Kannattiko katsoa? Aivan ehdottomasti. Lähdin elokuvateatterista harvinaisen hyvissä fiiliksissä.
Miss Pettigrew Lives for a Day (2008)
Pisteeni: imdb 4 / movielens * *
Hyvää: Frances McDormandin aksentti oli minun korvaani virheetön. Muutoinkin hyvä suoritus häneltä. Jotkut koomisiksi tarkoitetut asiat naurattivat, toki. Ja on kiva, että vanhanaikaisia elokuvia edes yritetään tehdä.
Huonoa: Mutta argh, jotenkin tässä ärsytti aivan kaikki. Amy Adams oli disneyprinsessampi kuin Enchantedissa konsanaan, mutta tämä disneyprinsessa oli hysteerinen, vouhkaava, viehätysvoimaton ja aivoton. Ekan kohtauksen ajan ehkä nauratti, sitten alkoi tulla korvista ulos. Jatkui vielä puolitoista tuntia. Teki mieli ravistella. Kovaa.
Juonen pahin ongelma oli: koska diivahahmossa ei ollut yhtään sympaattista piirrettä, miksi ihmeessä olisin toivonut hänelle hyvää? Ei tuommoinen ansaitsekaan hyvää miestä. Olivat luotuja toisilleen aggressiivisen gangsteripoikaystävän kanssa.
En mä vaan tykännyt. Elokuva odotti katsojalta samaan aikaan löyhää moraalia (jotta voi pitää Adamsin toimintaa, jota myös huoraamiseksi kutsutaan, hyväksyttävänä ja sympaattisena) ja sokerisen naiivia mielenlaatua. Monessakohan ihmisessä ne yhdistyvät?
(Tai siis... itse asiassa... Löyhä moraali. Check. Ja pidän kyllä toisinaan sokerisen naiiveista tarinoista. Mutta silloin hahmojenkin pitää olla sellaisia, että ansaitsevat elää sellaisessa maailmassa! Hyvänen aika. JOKO mustavalkoista moraalia, opetuksia ja unelmasatuloppuja urhealla kärsimyksellä ne ansainneille hyviksille, TAI herkullisia, moraalittomia harmaan sävyjä. Ne eivät voi yhdistyä näin. Satuloppu pitää ansaita.)
Kannattiko katsoa? Mielestäni ei. Ei nyt IHAN tehnyt mieli kävellä kesken ulos, mutta ei ajatus kovin kaukana ollut.
The Bank Job (2008)
Pisteeni: imdb 8 / movielens * * * *
Hyvää: Osaan epätavallisen huonosti eritellä, mistä tässä tykkäsin. Mutta tykkäsin paljon. Faktan ja fiktion/spekulaation sekoitus onnistunut. Roistojen ("roistojen") aseistariisuva kotikutoisuus jätti hymyn kasvoille. Roistojen, "roistojen", hyvisten ja "hyvisten" keskellä elokuvan maailmassa riitti harmaan sävyjä. Juoni monimutkainen, muttei liian. Ajankuva hupaisaa. Dialogi rennon realistista (voin ihan hyvin kuvitella amatööripankkiryöstäjät juttelemaan tuollaisia tunnelissa), ja vaikkei tätä markkinoida komediana, nauroin ääneen monta kertaa.
Taisin odottaa synkempää elokuvaa? Ehkä siksi yllätyin iloisesti. Ei sillä, että synkkyydessä mitään vikaa olisi. Mutta ilmeisesti välillä on hauska katsella astetta vähemmän kyynistä maailmaa, jossa altavastaajat voivat pärjätä ilman yli-inhimillisiä voimia tai machoasennetta.
Huonoa: Pakollinen rakkauskuvio tuntui päälleliimatulta, ylimääräiseltä, kaavamaiselta ja epäkiinnostavalta. Ilman sitä leffa olis ollut parempi.
En tykännyt ihan vikasta kohtauksesta, hieman liikaa.
Kannattiko katsoa? Aivan ehdottomasti. Lähdin elokuvateatterista harvinaisen hyvissä fiiliksissä.
tiistai 19. elokuuta 2008
Leffaviikko 12.-18.08.
Tällä viikolla katsoin leffassa uuden X-Filesin ja DVD:ltä Sleuth-uudelleenlämmittelyn.
The X Files: I Want to Believe (2008)
Pisteeni: imdb 7 / movielens * * * ½
Hyvää: Harvaan elokuvaan voi kääriytyä kuin vanhaan, lämpimään villapaitaan. Tähän elokuvaan voi, verisistä rikosteemoista huolimatta. Pimeässä salissa tajusin yllätyksekseni, miten minulla on ollut ikävä Mulderia ja Scullya. Koin ihmeen luontevan jälleennäkemisen vanhojen ystävien kanssa. (Vaikken ikinä edes ollut mikään die hard -fani.)
Kässäri on napakka. Dialogi toimii varsinkin alkupuolella. Mulder saa aivan loistavia vuorosanoja. Oliko se aina noin charmantti ja poikamaisen nenäkäs? Oli kai se.
On ihanaa nähdä Mulder ja Scully yhdessä ihan oikeana pariskuntana. Ja kutsuvatko he silti toisiaan Mulderiksi ja Scullyksi? Totta kai.
Oli ehdottoman hyvä ratkaisu jättää ufot pois kuvioista. Irrallinen viikon hirviö -tarina on klassista X-filesia.
Huonoa: Leffa muuttuu edetessään vakavaksi, melodramaattiseksi, jopa saarnaavaksi. Herkullisen alun perusteella olisin voinut antaa tälle enemmänkin tähtiä, mutta ikävä kyllä nautin lopusta vähemmän. Kevyempi ote olis ollut kivempi, vaikka jännitystäkin toki tarvitaan.
Anteeksi, mutta miten Scully voi yhä epäillä kaikkea yliluonnollista? Lähellä oli, etten purskahtanut nauruun, kun tyypit väittelivät samasta asiasta kolmannen kerran vartin sisään. Ja kuka oli oikeassa... niinpä niin. "Tietenkin tuo selvänäkijä on huijari. Ehei, minä EN usko. Miten niin olisin voinut oppia jotain, koska en ole ollut oikeassa kertaakaan kymmenen vuoden aikana? Tuo loukkaa minua, Mulder."
Leffan hetkittäisistä heikkouksista huolimatta nautin olostani enkä kadu ollenkaan, että lähdin viettämään nostalgista parituntista vanhojen TV-ystävieni seurassa.
Sleuth (2007)
Pisteeni: imdb 7 / movielens * * * ½
Hyvää: Käsikirjoitus on suoraan käsikirjoitusten taivaasta. Harold Pinter (äännetään muuten ihan "pinter", ei [ai] kuten sanassa "pint") on Ihan Oikea Näytelmäkirjailija, ja sen huomaa. Jonkun mielestä teatterimainen dialogi tuntuu varmasti luonnottomalta ja/tai paperiselta, minusta se on käsittämättömän mahtavaa.
Jude Law ja Michael Caine ovat ainoat näyttelijät koko elokuvassa. Heitä voi katsella kuin teatterin lavalla ikään. Tämä on Ihan Oikeaa Näyttelemistä, ei efekti-ilotulitusta tai nopeita leikkauksia. Teatterimaisuus voi jostakusta olla tylsää, minusta aivan käsittämättömän mahtavaa.
Elokuvan ahdistava tunnelma on vangitseva.
Sori, mutta joudun erikseen mainitsemaan, että Jude on tässä hirveän hyvännäköinen. Varsinkin loppua kohti, jolloin tuntuu ammentavan läpimurtoroolistaan Wilden Lord Alfred Douglasina. Tässä he ovat kaikki, ja tuosta kauniimmaksi ei mies tule. (Myös Michael Caine on oikein viehättävä vanhaksi herrasmieheksi.)
Huonoa: Ohjaaja Kenneth "Shakespeare-jumala" Branagh pihtaa varsinkin alussa lähikuvia niin, ettei hahmoihin meinaa saada mitään kosketuspintaa. Olisin arvostanut enemmän, jos teatterimaisuudesta olisi pidetty kiinni vielä ärhäkämmin.
Leffan kolmatta näytöstä on ilmeisesti muutettu alkuperäisversiosta rajusti. Nautin kyllä suuresti osion homoeroottisista viboista, mutta juonellisesti se oli todella lattea ja loppui kuin seinään jättäen katsojan epäuskon valtaan... nimittäin sen suhteen, voiko elokuva todella loppua tähän. Ehkäpä olisi kannattanut säilyttää enemmän elementtejä alkuperäisestä lopusta (vaikken edes tiedä, millainen se on).
Lähinnä tästä syystä joudun antamaan elokuvalle noinkin heikot pisteet. Se rakensi odotuksia, joita ei millään lailla lunastanut.
The X Files: I Want to Believe (2008)
Pisteeni: imdb 7 / movielens * * * ½
Hyvää: Harvaan elokuvaan voi kääriytyä kuin vanhaan, lämpimään villapaitaan. Tähän elokuvaan voi, verisistä rikosteemoista huolimatta. Pimeässä salissa tajusin yllätyksekseni, miten minulla on ollut ikävä Mulderia ja Scullya. Koin ihmeen luontevan jälleennäkemisen vanhojen ystävien kanssa. (Vaikken ikinä edes ollut mikään die hard -fani.)
Kässäri on napakka. Dialogi toimii varsinkin alkupuolella. Mulder saa aivan loistavia vuorosanoja. Oliko se aina noin charmantti ja poikamaisen nenäkäs? Oli kai se.
On ihanaa nähdä Mulder ja Scully yhdessä ihan oikeana pariskuntana. Ja kutsuvatko he silti toisiaan Mulderiksi ja Scullyksi? Totta kai.
Oli ehdottoman hyvä ratkaisu jättää ufot pois kuvioista. Irrallinen viikon hirviö -tarina on klassista X-filesia.
Huonoa: Leffa muuttuu edetessään vakavaksi, melodramaattiseksi, jopa saarnaavaksi. Herkullisen alun perusteella olisin voinut antaa tälle enemmänkin tähtiä, mutta ikävä kyllä nautin lopusta vähemmän. Kevyempi ote olis ollut kivempi, vaikka jännitystäkin toki tarvitaan.
Anteeksi, mutta miten Scully voi yhä epäillä kaikkea yliluonnollista? Lähellä oli, etten purskahtanut nauruun, kun tyypit väittelivät samasta asiasta kolmannen kerran vartin sisään. Ja kuka oli oikeassa... niinpä niin. "Tietenkin tuo selvänäkijä on huijari. Ehei, minä EN usko. Miten niin olisin voinut oppia jotain, koska en ole ollut oikeassa kertaakaan kymmenen vuoden aikana? Tuo loukkaa minua, Mulder."
Leffan hetkittäisistä heikkouksista huolimatta nautin olostani enkä kadu ollenkaan, että lähdin viettämään nostalgista parituntista vanhojen TV-ystävieni seurassa.
Sleuth (2007)
Pisteeni: imdb 7 / movielens * * * ½
Hyvää: Käsikirjoitus on suoraan käsikirjoitusten taivaasta. Harold Pinter (äännetään muuten ihan "pinter", ei [ai] kuten sanassa "pint") on Ihan Oikea Näytelmäkirjailija, ja sen huomaa. Jonkun mielestä teatterimainen dialogi tuntuu varmasti luonnottomalta ja/tai paperiselta, minusta se on käsittämättömän mahtavaa.
Jude Law ja Michael Caine ovat ainoat näyttelijät koko elokuvassa. Heitä voi katsella kuin teatterin lavalla ikään. Tämä on Ihan Oikeaa Näyttelemistä, ei efekti-ilotulitusta tai nopeita leikkauksia. Teatterimaisuus voi jostakusta olla tylsää, minusta aivan käsittämättömän mahtavaa.
Elokuvan ahdistava tunnelma on vangitseva.
Sori, mutta joudun erikseen mainitsemaan, että Jude on tässä hirveän hyvännäköinen. Varsinkin loppua kohti, jolloin tuntuu ammentavan läpimurtoroolistaan Wilden Lord Alfred Douglasina. Tässä he ovat kaikki, ja tuosta kauniimmaksi ei mies tule. (Myös Michael Caine on oikein viehättävä vanhaksi herrasmieheksi.)
Huonoa: Ohjaaja Kenneth "Shakespeare-jumala" Branagh pihtaa varsinkin alussa lähikuvia niin, ettei hahmoihin meinaa saada mitään kosketuspintaa. Olisin arvostanut enemmän, jos teatterimaisuudesta olisi pidetty kiinni vielä ärhäkämmin.
Leffan kolmatta näytöstä on ilmeisesti muutettu alkuperäisversiosta rajusti. Nautin kyllä suuresti osion homoeroottisista viboista, mutta juonellisesti se oli todella lattea ja loppui kuin seinään jättäen katsojan epäuskon valtaan... nimittäin sen suhteen, voiko elokuva todella loppua tähän. Ehkäpä olisi kannattanut säilyttää enemmän elementtejä alkuperäisestä lopusta (vaikken edes tiedä, millainen se on).
Lähinnä tästä syystä joudun antamaan elokuvalle noinkin heikot pisteet. Se rakensi odotuksia, joita ei millään lailla lunastanut.
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Uusi systeemi!
Keksin sen tänään. Koska Finnkinon seuraavan viikon leffalistat tulevat tiistaisin, päivitän tiistaisin katsottavien elokuvien listan. Samalla kirjoitan listamaisesti jotain kaikista leffaviikon aikana (tiistaista tiistaihin) näkemistäni elokuvista.
On aina hauskaa keksiä uusi systeemi. :) (Tänään näköjään kirjoitan vähän enemmänkin, sanottavaa riittää ;)
Leffaviikko 05.08. - 11.08.
Mamma Mia! (2008)
Pisteeni: IMDB 2 (/10), Movielens 1 (/5)
Hyvää: Amanda Seyfried, joka voisi minä päivänä tahansa nousta musikaalilavoille. (IMDB:n mukaan onkin opiskellut ooppera- ja musikaalilaulua vuosikaudet, ei ihme.)
Kolmen isäehdokkaan keskinäinen sanailu tarjosi leffan harvat oikeasti hauskat hetket. Erikoismaininta todella hauskalle ja sympaattiselle Colin Firthille. Meinasin kirjoittaa "joka kanavoi onnistuneesti Hugh Grantia", mutta onhan Firth itsekin legendaarinen Mr. Darcy, joten ehkä annamme kunnian aseistariisuvan seipäännielleestä olemuksesta herralle itselleen.
Muutama vakava kohtaus toimii, kun maanisesta tekopirteydestä päästään hetkeksi irti.
Kaikki kunnia ohjaajalle sentään siitä, ettei musiikkinumeroita ole jätetty lavamaisen staattisiksi á la Phantom of the Opera. (Miten pitkä se tunneli VOI olla, kun luolaan soutaminen kestää ja kestää? Se mikä toimii lavalla, ei kerta kaikkiaan toimi valkokankaalla. Lavalla ei ehdi silmäänsä räpäyttää, kun valkokankaalla toiminta samassa paikassa tuntuu jo aikansa eläneeltä.) Mamma Mia!:n ohjaaja liikuttelee musiikkinumeroita onnistuneesti, luo siirtymiä ja montaaseja. Eli jotain on sentään tehty oikein.
Huonoa: Kun tekee musikaalia, kannattaisiko palkata koreografi? Entä kuvaaja, joka osaa ottaa jotain irti musikaalin räiskeestä? Tämä ohjaaja päätti ilmeisesti pärjätä ilman. Täti on alkuperäisen lavashow'n teatteriohjaaja, ensi kertaa pappia kyydissä eikä kerta kaikkiaan ole osannut tehdä elokuvaa. Hän näköjään päätti myöskin melko pitkälti jättää ohjaamatta. Näyttelijät tekevät mitä tahtovat, kunhan maanista energiaa riittää.
Ohjaaja: "Nyt on näyttävän numeron paikka! Hyppikää energisesti!"
*Hyppivät*
Ohjaaja: "Energisemmin!"
*Hyppivät. Yleisö peittää silmänsä myötähäpeän kourissa*
Ohjaaja: "Te kaksi, olette homoja! Olkaa homoja!"
Näyttelijä: "Öö... miten?"
Ohjaaja: "Hyppikää energisesti, improvisoikaa!"
*Miehet hyppivät energisesti ja halaavat kömpelösti*
Ohjaaja: "Olkaa homompia! Homompia!"
*Ottavat paidat pois ja jatkavat noloa hyppimistä*
Musikaalin tekijöillä oli asenne kohdallaan. Yritys oli kovaa. En oikeastaan syytä näyttelijöitä mistään. (Vaikkakin: miten Meryl Streepin kaltainen huippuammattilainen VOI ylinäytellä noin pahasti? Ja näyttelijänvalinnoista ainakin sen verran, ettei Pierce Brosnanin lauluääntä ollut hauska kuunnella edes vitsinä...)
Tässä elokuvassa kaikki kaatuu tuotantopuolen ammattitaidottomuuteen. Tuli sellainen olo, ettei ohjaaja ollut oikeastaan ohjannut. Intoa on liikaakin, taitoa ei nimeksikään. Suurimman osan ajasta kiemurtelin penkissä myötähäpeän vallassa. Vitsit eivät myöskään usein uponneet huumorintajuuni vaan tuntuivat mauttomilta... mutta tämä lienee makuasia. (Joukossa oli hauskojakin, päällimmäinen mielikuva silti tämä.)
Lopuksi mainittakoon, että Marjukka-siskon mielestä kotikutoisuus oli aseistariisuvaa ja hyväntuulista. Olen kuulemma liian vaativa teatterisnobi. :D
On aina hauskaa keksiä uusi systeemi. :) (Tänään näköjään kirjoitan vähän enemmänkin, sanottavaa riittää ;)
Leffaviikko 05.08. - 11.08.
Mamma Mia! (2008)
Pisteeni: IMDB 2 (/10), Movielens 1 (/5)
Hyvää: Amanda Seyfried, joka voisi minä päivänä tahansa nousta musikaalilavoille. (IMDB:n mukaan onkin opiskellut ooppera- ja musikaalilaulua vuosikaudet, ei ihme.)
Kolmen isäehdokkaan keskinäinen sanailu tarjosi leffan harvat oikeasti hauskat hetket. Erikoismaininta todella hauskalle ja sympaattiselle Colin Firthille. Meinasin kirjoittaa "joka kanavoi onnistuneesti Hugh Grantia", mutta onhan Firth itsekin legendaarinen Mr. Darcy, joten ehkä annamme kunnian aseistariisuvan seipäännielleestä olemuksesta herralle itselleen.
Muutama vakava kohtaus toimii, kun maanisesta tekopirteydestä päästään hetkeksi irti.
Kaikki kunnia ohjaajalle sentään siitä, ettei musiikkinumeroita ole jätetty lavamaisen staattisiksi á la Phantom of the Opera. (Miten pitkä se tunneli VOI olla, kun luolaan soutaminen kestää ja kestää? Se mikä toimii lavalla, ei kerta kaikkiaan toimi valkokankaalla. Lavalla ei ehdi silmäänsä räpäyttää, kun valkokankaalla toiminta samassa paikassa tuntuu jo aikansa eläneeltä.) Mamma Mia!:n ohjaaja liikuttelee musiikkinumeroita onnistuneesti, luo siirtymiä ja montaaseja. Eli jotain on sentään tehty oikein.
Huonoa: Kun tekee musikaalia, kannattaisiko palkata koreografi? Entä kuvaaja, joka osaa ottaa jotain irti musikaalin räiskeestä? Tämä ohjaaja päätti ilmeisesti pärjätä ilman. Täti on alkuperäisen lavashow'n teatteriohjaaja, ensi kertaa pappia kyydissä eikä kerta kaikkiaan ole osannut tehdä elokuvaa. Hän näköjään päätti myöskin melko pitkälti jättää ohjaamatta. Näyttelijät tekevät mitä tahtovat, kunhan maanista energiaa riittää.
Ohjaaja: "Nyt on näyttävän numeron paikka! Hyppikää energisesti!"
*Hyppivät*
Ohjaaja: "Energisemmin!"
*Hyppivät. Yleisö peittää silmänsä myötähäpeän kourissa*
Ohjaaja: "Te kaksi, olette homoja! Olkaa homoja!"
Näyttelijä: "Öö... miten?"
Ohjaaja: "Hyppikää energisesti, improvisoikaa!"
*Miehet hyppivät energisesti ja halaavat kömpelösti*
Ohjaaja: "Olkaa homompia! Homompia!"
*Ottavat paidat pois ja jatkavat noloa hyppimistä*
Musikaalin tekijöillä oli asenne kohdallaan. Yritys oli kovaa. En oikeastaan syytä näyttelijöitä mistään. (Vaikkakin: miten Meryl Streepin kaltainen huippuammattilainen VOI ylinäytellä noin pahasti? Ja näyttelijänvalinnoista ainakin sen verran, ettei Pierce Brosnanin lauluääntä ollut hauska kuunnella edes vitsinä...)
Tässä elokuvassa kaikki kaatuu tuotantopuolen ammattitaidottomuuteen. Tuli sellainen olo, ettei ohjaaja ollut oikeastaan ohjannut. Intoa on liikaakin, taitoa ei nimeksikään. Suurimman osan ajasta kiemurtelin penkissä myötähäpeän vallassa. Vitsit eivät myöskään usein uponneet huumorintajuuni vaan tuntuivat mauttomilta... mutta tämä lienee makuasia. (Joukossa oli hauskojakin, päällimmäinen mielikuva silti tämä.)
Lopuksi mainittakoon, että Marjukka-siskon mielestä kotikutoisuus oli aseistariisuvaa ja hyväntuulista. Olen kuulemma liian vaativa teatterisnobi. :D
lauantai 2. elokuuta 2008
En mie tänne nykyään muuta ehdi...
...mutta päivitinpä edes katselulistan. Siitä varmaan on iloa lähinnä mulle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
