Tuplaelokuvaviikko 26.08.-08.09.2008

Kokonaisella tuplaelokuvaviikolla olen nähnyt vain yhden elokuvan, ja senkin töiden puitteissa.

Olen nyt itselleni kaksi elokuvakäyntiä velkaa... Tai periaatteessa ehkä yhden, koska edellisellä elokuvaviikolla katsoin kaksi? Kerran viikossa nimittäin saa leffassa käydä. Tämä perinne alkoi Glasgow'ssa ja jatkui enemmän tai vähemmän säännöllisenä kolme siellä asuttua vuotta. Siellä tosin oli enemmän tarjontaa. Suomessa on joskus aivan mahdotonta löytää teattereista joka viikko elokuvaa, jonka haluaisi nähdä.

Tällä hetkellä katselulistalle kelpaavia elokuvia riittäisi. On vaan ollut kiire. Mutta kohta tulee kiire nähdä noista edes osa, ennen kuin lähtevät kaikki kertarysäyksellä pois (niin käy aina!), joten ehkä käytän hyväksi kahden elokuvan katseluoikeuttani. Ehkä jo tällä viikolla.


Oh! What a Lovely War (1969)
Pisteeni: 9 (imdb), * * * * ½ (movielens)

Taustaa: Käänsin tämän tällä kertaa Leffa-kanavalle. Olen nyt jostain sattuman oikusta tekstittänyt saman elokuvan sekä DVD:lle että TV-levitykseen. Haluaisin tietää, kuinka iso osa käännöksestä on alitajuisesti samaa, vaikka DVD-käännöksestä oli aikaa parikin vuotta enkä suoraan muistanut kuin muutaman mieleenpainuvimman rivin. No, jos ostan DVD:n niin kuin olen aikonut, saan ilmeisesti kaupan päälle oman ikimuistoisen tekstitykseni. "Jee."

Hyvää: Tämä unohdettu kulttihitti on aivan loistava. Musikaali 1. maailmansodasta, sotamusikaali. Svengaava, riipaiseva sotaelokuva. Absurdeja symbolisia sotaleikkejä eteläenglantilaisessa merenrantaparatiisissa, sodan osapuolet kiteytettynä keulakuvikseen seisoskelemassa ison kartan päällä. Seassa karun realistisia sotakohtauksia mutta vain vähän verta (kuolema tulee symbolisesti - tämän voisi hyvin näyttää koululapsille). MIKÄÄN ei kuvaa sodan järjettömyyttä osuvammin kuin tämä yllättävä sekoitus, joka toimii vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja. Musikaalielementit eivät halveeraa sotaa tai hälvennä sen kauhuja. Päin vastoin, kaikki korostuu.

Musiikki on oikeita 1. maailmansodan lauluja. Sanoituksissa upeaa mustaa huumoria, josta elokuva (ja sitä ennen alkuperäinen lavaversio) lienee saanut henkensä.

Loppu on pysäyttävä. En muista montaa vaikuttavampaa. Voi miten minä itkin.

Huonoa: Tai ennemminkin omintakeista: Hahmoja tulee, menee ja kuolee niin, että he ovat yhtä iloisen sekavaa massaa. Päähenkilöitä tässä ei oikeastaan ole. Mutta se on itsetarkoituksellista. Kasvottomia sotilaita. Pääosassa on sodan hulluus.

Kannattiko katsoa? Ehdottomasti. Tämä on aidosti omaperäinen, kiinnostava ja ajatuksia herättävä elokuva. Lopun kyynelvirrat takaavat, ettei elämys unohdu nopeasti.

All in a Night's Work (1961)

Työjuttuja taas. Viime aikoina näitä on riittänyt. Se on aika kivaa - olen nähnyt monta laadukasta vanhaa leffaa, joista en olisi muuten koskaan kuullutkaan (sivistymätön moderni kakara kun olen). En tekstittänyt tätä, tarkistin vain.

Pisteeni: ++++ (movielens), 8 (imdb)

Hyvää: Osattiin sitä ennenkin. Tämä hakkaa useimmat nykyajan romanttiset tusinakomediat siinä missä joku harvinainen nykyään tehtävä helmikin. Nauroin paljon. Oli hauska, herttainen, nokkelasti kirjoitettu ja jopa sisäisesti looginen ja uskottava. Aika ihana.
Huonoa: Ei oikein mitään. Komediat vain harvoin saavat minulta viittä tähteä, koska tunnetaso jää heppoisemmaksi.
Kannattiko katsoa? Oli tosi hauska. Ehdottomasti.

Psycho (1960)

Äiti oli ostanut tämän Anttilasta Tampereella kyläillessään. Katsoimme samana iltana. Äitini on oikeasti nähnyt tämän elokuvissa 60-luvulla, ja kokemus oli selvästikin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Minä en ollut koskaan nähnyt. Oli hauska sukupolvien kontrasti.

Pisteeni: +++½ (movielens), 7 (imdb).

Ennakko-odotukset ja kulttiasema värittivät kauhuklassikon katselukokemusta hyvässä ja pahassa niin, että siitä on käytännössä mahdoton muodostaa itsenäistä mielipidettä.


Hyvää: Ammattitaitoinen, tasapainoinen käsikirjoitus ja toteutus. Hitaudessaankin usein jännittävä tunnelma. Sujuva, paikoitellen jopa loistava dialogi. Kyllä tässä valtaosa hyvää oli, vaikka tämä lista tuntuu painottuvan toiselle puolelle.

Huonoa: Aika oli ehkä ajanut tästä hieman ohi. Valtavat odotukset eivät varmasti parantaneet asiaa. Kaiken kaikkiaan elokuva tuntui hidastempoiselta, asiat puhki selittävältä eikä lainkaan pelottavalta. (Mikä tosin on minusta tavallaan hyvä asia, koska en tykkää pelätä elokuvien ääressä.) Tuntui ikävästi siltä, että elokuvan alkuperäinen tarkoitus ja tunnelma on vesittynyt aikojen saatossa, kun äitini muisteli suunnilleen kirkuneensa leffateatterissa kauhusta, kun se äitihahmo kääntyi lopussa kameraan päin.

Mikä johtaa minut siihen viimeiseen massiiviseen, saman tien itse itseään puolustavaan huonoon puoleen, että tunsin salaisuuden ja tarinan jo ennalta. Oma vikani, että tunsin - vai onko? Psyko on niin iso osa elokuvahistoriaa, että tämä lienee maailman vika, ei minun.

Kannattiko katsoa? Toki. En osaa edes uskoa, että minulta kesti näin kauan nähdä tämä klassikko.