Kaikki rästissä uuden systeemin perustamisesta lähtien olevat elokuvat, niin lyhyesti kuin osaan, uusimmasta vanhimpaan.
Bugsy Malone - 04.12.2008: Hauska lasten gangsterimusikaali (= lapset esittävät kaikki roolit... googlaa jos et usko/tajua). Vaikka miten hyvä, mutta miksi helvetissä lasten laulu on dubattu aikuisten äänillä? Loputon turhautuminen estää antamasta pisteiksi parempia kuin 3,5/5. Silti leffa, jonka haluan omistaa ja näyttää lapsilleni.
Burn After Reading - 22.11.2008: Ihailtavan itseironisia ja pelottomia roolisuorituksia, mutta elokuva, jonka yhdestäkään hahmosta ei pidä tai välitä (okei, pidin J.K. Simmonsin hahmosta, joka oli yhtä turhautunut kuin katsojatkin), jättää harvinaisen kylmäksi. 2,5/5
The Great Dictator - 15.11.2008: Chaplinin jakomielitautinen teos. Ei oikeastaan kovin hauska eikä elokuvana juonenkuljetukseltaan erityisen onnistunut. Eikä koskettavakaan, koska huumori pitää homman etäisenä. Lisäksi ymmärrän täysin, miksi lopun palopuhe hankki Chaplinille kommunistina porttikiellon Hollywoodiin. Se oli minun makuuni liian punainen, enkä tietääkseni ole 40-luvun kapitalistijenkki. Aikansa tuotteeksi elokuva on aivan käsittämättömän rohkea ja ihailtava, aikansa South Park potenssiin sata (voisi olla loukkaavakin vertaus, mutta minulta aito kehu - uskon, että SP uskaltaisi vastaavaa, jos eläisimme samanlaisia aikoja). Jos olisin ollut aikalainen, olisin varmaan ollut Chaplinin suurin fani tämän vuoksi. Rohkeus ja oivaltavuus eivät kuitenkaan tee huippuhyvää elokuvaa, joten 3/5.
Donnie Brasco - 11.11.2008: Aika hyvä. Tosipohjaiset leffat ovat siitä ihania, että epätodennäköisen tuntuiset käänteet voi aina selittää toteamalla: "Totuus on tarua ihmeellisempää." 3,5/5
Modern Times - 08.11.2008: Hauskimmillaan hirmu hauska. Onko Chaplinin jälkeen syntynyt vastaavaa fyysisen komedian neroa? Juoneltaan hieman hajanainen, ja Chaplinin borderline-pedofilian vaikutus sankarittaren oletettuun ikään lievästi ahdistava. Mut hyvä silti. 3,5/5.
Cry-Baby - 26.10.2008: Pirteä, aidosti outo ja omaperäinen leffa. Energistä musiikkia. Sääli juonenkuljetuksen heikkoutta. Olisivat antaneet Johnny Deppin laulaa. 3,5/5
Angus, Thongs and Perfect Snogging - 21.10.2008: Katsoin töiden merkeissä. Yllättävän hyvä teinileffa, mutta onkin britti eikä jenkki. Loppujen lopuksi silti sokerinen, muuten olis tullut vielä paremmat pisteet. 3,5/5
Starter for 10 - 18.10.2008: James McAvoy on häkellyttävän hyvä jopa romanttisessa komediassa. Miten se saa itsensä reagoimaan asioihin fyysisesti (esim. punastumalla)? Harvinaista. Juonen lähtökohdat virkistävät ja hauskat. Nörttiälykkyys kerrankin cool. Harmi, ettei juoni yllä samalle omaperäisyyden tasolle vaan yltyy lopulta suorastaan ärsyttäväksi. 3/5
Son of Rambow - 16.10.2008: Briteissä on sikahyviä lapsinäyttelijöitä. Leffa ikävä kyllä jotenkin vähemmän kuin osiensa summa - juoni ei taaskaan yllä hauskojen lähtökohtien tasolle. Omituisen katkonaista kerrontaa, hahmojen motivaatio ei aina selvä. Ylihypetetty. 3/5
Eagle Eye - 06.10.2008: Nähty vain pienestä ikkunasta töiden merkeissä. Shia LaBeouf on oikeesti tosi hyvä kaikessa - ja sanon kerrankin näin näyttelijästä, joka ei vetoa minuun millään visuaalis-kemiallisella tasolla. Kivaa dialogia. Äklö loppu (what else is new?). 3/5
Käsky - 02.10.2008: Syytän markkinointia siitä, että leffa pääsi yllättämään aika monella tasolla ja jätti sekavat lopputunnelmat. Sinänsä ihan jees, muttei mitään tekemistä sodan kanssa. Sekava, epäjohdonmukainen paketti. Vanhat pariskunnat teatterissa järkyttyivät meiningistä korvin kuultavasti. Samuli Vauramo on nätti, mutta mutisee vuorosanansa. 2/5
The Other Boleyn Girl - 01.10.2008: Jos yhden leffakäynnin voisin syksyltä perua, se olisi tämä. Kauheaa pseudohistoriallista roskaa. Luotaantyöntävä Natalie Portman mukalikaisine katseineen ei lainkaan vakuuttanut Anne Boleyninä (jota kohtaan tunnen yhteisen etunimen vuoksi hengenheimolaisuutta). Scarlett Johansson sen sijaan teki ihmeen hyvän roolisuorituksen. Taisin tässä oppia tykkäämään siitä. Tajusin viimeistään synnytyskohtauksessa, ettei se yritäkään aina tahallaan töröttää huuliaan ja näyttää muodokkaalta viettelijättäreltä. Se on vaan syntynyt sen näköiseksi. 2/5
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1990-luvun elokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1990-luvun elokuvat. Näytä kaikki tekstit
tiistai 9. joulukuuta 2008
perjantai 15. kesäkuuta 2007
The Long Kiss Goodnight (1996)
Olen nähnyt tämän lukuisia kertoja. Mulla on tähän joku fiksaatio. Taas piti katsoa, kun tuli tv:stä.
Pisteeni: ++++ ½ (movielens), 9 (imdb).
Toimintatrilleri ei yritä olla enempää kuin on, mutta on aivan täydellinen siinä, mitä on - ja tarjoaa lisäksi omillaan pärjäävän naispäähenkilön.
Mistä on kyse? Nainen on muistinmenetyksen jälkeen rakentanut itselleen kiltin elämän äitinä ja opettajana. Käy ilmi, että alkuperäinen elämä oli hieman vaarallisempi.
Hyvää: Tällä elokuvalla on hallussaan ennätys. En ole tainnut käydä katsomassa mitään muuta leffaa teatterissa kolmea kertaa. (Kahdesti olen nähnyt varmaan kymmeniä.) Tällä katselukerralla syvennyin miettimään, mikä tässä teki 15-vuotiaaseen Anneen niin valtavan vaikutuksen. En löytänyt sataprosenttista vastausta, mutta pari asiaa:
(1) Vesirataskohtaus, leffan käännekohta (josta ei tuon parempaa kuvaa löytynyt), on minusta järisyttävä. Pahikset upottavat kiltin Samanthan hyiseen veteen toistuvasti - ja millainen naarastiikeri sieltä lopulta nouseekaan! Pidän usein seksikkäinä aivan karmeita ja väkivaltaisia asioita, ja tässä on yksi niistä. (Opimme myös, että makuni oli sama jo 15-vuotiaana. Minkä tiesin kyllä.)
(2) Sankaritar ei odota pelastusta tai edes tukea, vaan toimii omillaan. Tämä oli aikana ennen Buffya, Xenaa tai ketään. Aidosti itsenäiset naissankarit ovat harvinainen ja hieno juttu. Ennen 90-luvun puoliväliä voimme nopeasti laskea ne halki vuosien: Alienin Ripley ja... Alienin Ripley. Ja hänkin on aika aseksuaalinen olento.
(3) Minusta Timothy-pahiksella (Graig Bierko) ja Geenalla oli ihana kemia ja intensiivisiä kohtauksia. Mies oli silmissäni kauhean seksikäs... ja on kai vieläkin. Jos sädekehä on luotu 15-vuotiaana, se ei noin vain karise.
(4) on suurin kohta: Tämä on teknisesti hieno leffa. Ei taiteellinen, ei koskettava, mutta lajissaan harvinaisen täydellinen. Dialogi on ehkä kliseistä, mutta äärimmäisen napakkaa ja sisäisesti uskottavaa. Puujalkavitsit eivät miellytä kaikkia, mutta minua ne naurattavat. Hahmojen motiivit ja juonen rakenne on mietitty harvinaisen toimiviksi, eikä pikkiriikkistä suurempia juoniaukkoja jää. Tämä on täydellinen malliesimerkki siitä, miten eskapistinen toimintaelokuva pitää rakentaa.
Huonoa: Täydellinen pinnallisuus? Silmitön väkivalta? No, haloo. Lopun suruton teurastus on hyvin masentavaa katsottavaa, jos sitä alkaa miettiä. Onneksi elokuvat ovat fiktiota. Mielikuvissa voi leikkiä asioilla, jotka tosielämässä tietenkin olisivat väärin. Se on vapauttavaa. Lisäksi leffan alkupuoli (rataskohtaukseen asti) on minusta parempi kuin loppupuoli. Loppu ei lässähdä pahasti, mutta siitäkin vähän miinusta.
Kannattiko katsoa? Duh. Totta kai. Kerta ei varmaankaan ollut viimeinen. Nytkään en aikonut katsoa, mutta pakko oli.
Pisteeni: ++++ ½ (movielens), 9 (imdb).
Toimintatrilleri ei yritä olla enempää kuin on, mutta on aivan täydellinen siinä, mitä on - ja tarjoaa lisäksi omillaan pärjäävän naispäähenkilön.
Mistä on kyse? Nainen on muistinmenetyksen jälkeen rakentanut itselleen kiltin elämän äitinä ja opettajana. Käy ilmi, että alkuperäinen elämä oli hieman vaarallisempi.Hyvää: Tällä elokuvalla on hallussaan ennätys. En ole tainnut käydä katsomassa mitään muuta leffaa teatterissa kolmea kertaa. (Kahdesti olen nähnyt varmaan kymmeniä.) Tällä katselukerralla syvennyin miettimään, mikä tässä teki 15-vuotiaaseen Anneen niin valtavan vaikutuksen. En löytänyt sataprosenttista vastausta, mutta pari asiaa:
(1) Vesirataskohtaus, leffan käännekohta (josta ei tuon parempaa kuvaa löytynyt), on minusta järisyttävä. Pahikset upottavat kiltin Samanthan hyiseen veteen toistuvasti - ja millainen naarastiikeri sieltä lopulta nouseekaan! Pidän usein seksikkäinä aivan karmeita ja väkivaltaisia asioita, ja tässä on yksi niistä. (Opimme myös, että makuni oli sama jo 15-vuotiaana. Minkä tiesin kyllä.)
(2) Sankaritar ei odota pelastusta tai edes tukea, vaan toimii omillaan. Tämä oli aikana ennen Buffya, Xenaa tai ketään. Aidosti itsenäiset naissankarit ovat harvinainen ja hieno juttu. Ennen 90-luvun puoliväliä voimme nopeasti laskea ne halki vuosien: Alienin Ripley ja... Alienin Ripley. Ja hänkin on aika aseksuaalinen olento.
(3) Minusta Timothy-pahiksella (Graig Bierko) ja Geenalla oli ihana kemia ja intensiivisiä kohtauksia. Mies oli silmissäni kauhean seksikäs... ja on kai vieläkin. Jos sädekehä on luotu 15-vuotiaana, se ei noin vain karise.
(4) on suurin kohta: Tämä on teknisesti hieno leffa. Ei taiteellinen, ei koskettava, mutta lajissaan harvinaisen täydellinen. Dialogi on ehkä kliseistä, mutta äärimmäisen napakkaa ja sisäisesti uskottavaa. Puujalkavitsit eivät miellytä kaikkia, mutta minua ne naurattavat. Hahmojen motiivit ja juonen rakenne on mietitty harvinaisen toimiviksi, eikä pikkiriikkistä suurempia juoniaukkoja jää. Tämä on täydellinen malliesimerkki siitä, miten eskapistinen toimintaelokuva pitää rakentaa.
Huonoa: Täydellinen pinnallisuus? Silmitön väkivalta? No, haloo. Lopun suruton teurastus on hyvin masentavaa katsottavaa, jos sitä alkaa miettiä. Onneksi elokuvat ovat fiktiota. Mielikuvissa voi leikkiä asioilla, jotka tosielämässä tietenkin olisivat väärin. Se on vapauttavaa. Lisäksi leffan alkupuoli (rataskohtaukseen asti) on minusta parempi kuin loppupuoli. Loppu ei lässähdä pahasti, mutta siitäkin vähän miinusta.
Kannattiko katsoa? Duh. Totta kai. Kerta ei varmaankaan ollut viimeinen. Nytkään en aikonut katsoa, mutta pakko oli.
perjantai 27. huhtikuuta 2007
The Boondock Saints (1999)
Pakko oli katsella telkkarista, niin hyviä pisteitä Movielens lupasi. (Ja oli oikeassa. Se usein on.)
Pisteeni: ++++ (movielens), 8 (imdb)
Vaikeasti luokiteltava, aidosti omaperäinen musta toimintakomedia valloittaa arvaamattomuudellaan ja hypnoottisilla päähenkilöillään.
Mistä on kyse? Toimintasankareina luonnonlahjakkaat kaksosveljekset päättävät itsekseen tuhota kaupungin rikolliset.
Hyvää: Olipa makea elokuva! Tämä oli mennyt minulta ihan ohi. Ilmestyi Suomessa epäilemättä suoraan dvd:lle jne. Perusfiilis oli häkellyttävän samanlainen kuin The Departedissa. Ihan kaikille en sitä tai tätä uskaltaisi suositella, mutta jos on tykännyt toisesta, uskaltaisin melkein luvata, että tykkää toisestakin. (Tämä toki oli niistä kahdesta ensin, vaikka itse tutustuinkin ensin The Departediin).
Suhtautumiseni pitäisi olla tosi kaksijakoinen. Leffan idea oman käden oikeudesta on vaarallinen ja vastenmielinen, enkä kannata sitä ollenkaan. Mutta jotenkin se ei haitannut. Romantisoidaan sitä pahempiakin asioita, kai, ja tämä on fikiota. Ne oudolla tavalla seksikkäät, sankarillisen antisankarilliset, hypnoottisen synkronoidut irlantilaisveljekset valloittivat minut niin täysin, etten voi ajatella epäkohtia.
Ja valloitti kokonaisuus muutenkin. Harvoin näkee elokuvaa, jossa ei oikeasti tiedä, mitä odottaa. (Taisin sanoa saman The Departedista.) Tässä oli joka kohtauksessa sellainen olo, että luvassa voi olla ihan mitä vain. Vautsi.
Myös Willem Dafoe oli tosi jees. Ja veljeksistä se Connor (kuvassa oikealla) oli suosikkini. Se oli komeampi ja coolimpi. Jotenkin suosikkiaan oli olennaista miettiä. Heh. Miksihän ne muuten vaikuttivat automaattisesti lyhyiltä? Olivat näköjään 178 ja 180 cm. (Terveisin nimim. "Pitää jostain ja alkaa obsessiivisesti kaivella nippelitietoa netistä".)
Huonoa? Se karmea viesti ja pohjavire. Tietty. Lisäksi leffa ei ehkä loppujen lopuksi kehittänyt draaman kaartaan mihinkään huimiin sfääreihin. Siksi neljä, ei enempää.
Kannattiko katsoa? Minusta aivan ehdottomasti.
Pisteeni: ++++ (movielens), 8 (imdb)
Vaikeasti luokiteltava, aidosti omaperäinen musta toimintakomedia valloittaa arvaamattomuudellaan ja hypnoottisilla päähenkilöillään.
Mistä on kyse? Toimintasankareina luonnonlahjakkaat kaksosveljekset päättävät itsekseen tuhota kaupungin rikolliset.
Hyvää: Olipa makea elokuva! Tämä oli mennyt minulta ihan ohi. Ilmestyi Suomessa epäilemättä suoraan dvd:lle jne. Perusfiilis oli häkellyttävän samanlainen kuin The Departedissa. Ihan kaikille en sitä tai tätä uskaltaisi suositella, mutta jos on tykännyt toisesta, uskaltaisin melkein luvata, että tykkää toisestakin. (Tämä toki oli niistä kahdesta ensin, vaikka itse tutustuinkin ensin The Departediin).
Suhtautumiseni pitäisi olla tosi kaksijakoinen. Leffan idea oman käden oikeudesta on vaarallinen ja vastenmielinen, enkä kannata sitä ollenkaan. Mutta jotenkin se ei haitannut. Romantisoidaan sitä pahempiakin asioita, kai, ja tämä on fikiota. Ne oudolla tavalla seksikkäät, sankarillisen antisankarilliset, hypnoottisen synkronoidut irlantilaisveljekset valloittivat minut niin täysin, etten voi ajatella epäkohtia.
Ja valloitti kokonaisuus muutenkin. Harvoin näkee elokuvaa, jossa ei oikeasti tiedä, mitä odottaa. (Taisin sanoa saman The Departedista.) Tässä oli joka kohtauksessa sellainen olo, että luvassa voi olla ihan mitä vain. Vautsi.
Myös Willem Dafoe oli tosi jees. Ja veljeksistä se Connor (kuvassa oikealla) oli suosikkini. Se oli komeampi ja coolimpi. Jotenkin suosikkiaan oli olennaista miettiä. Heh. Miksihän ne muuten vaikuttivat automaattisesti lyhyiltä? Olivat näköjään 178 ja 180 cm. (Terveisin nimim. "Pitää jostain ja alkaa obsessiivisesti kaivella nippelitietoa netistä".)
Huonoa? Se karmea viesti ja pohjavire. Tietty. Lisäksi leffa ei ehkä loppujen lopuksi kehittänyt draaman kaartaan mihinkään huimiin sfääreihin. Siksi neljä, ei enempää.
Kannattiko katsoa? Minusta aivan ehdottomasti.
lauantai 7. huhtikuuta 2007
The Hunchback of Notre Dame (1996)
Mel Gibson -tilitykseni sai minut väliaikaisesti murtautumaan formaattiarvostelujen kahleista, ja huomasin kirjoittavani toisenkin vapaamuotoisen. Tämä tuskin muodostuu normiksi, koska tälleen näistä tulee pitkiä, rönsyileviä ja itsellenikin myöhemmin vaikeasti hahmotettavia.
Pisteeni: ++++ (movielens), 8 (imdb)
Onpa oikeasti aikaa siitä, kun olen nähnyt Disneyn piirretyn. yllätyin tästä yksilöstä erittäin positiivisesti. Muistan nähneeni sen kerran ja pettyneeni, mutta se olikin Disneyn aallonharjan jälkeen, Lion Kingit ja Kaunottaret ja hirviöt tuoreina mielessä. (Ja Aladdin. RAKASTAN Aladdinia.) Tämä oli viimeinen Disney, jonka vaivauduin elokuviin asti katsomaan. Useimpia tuoreita en ole nähnyt vieläkään. Formaatti särkyi.
Siis. Yllätyin erittäin positiivisesti. Olin unohtanut Disneyn vankkumattoman ammattitaidon. Olin unohtanut loistavan käsikirjoituksen ja kekseliäät visuaaliset oivallukset. Mikä tärkeintä, olin jopa unohtanut, että nämähän ovat musikaaleja!
Animaatioita on nykyään liikaa, mutta niistä liian harva on musikaali.
Tämähän ei tietenkään noudata Victor Hugon romaanin juonta. Siksi ihmiset tätä kai vihaavat. Mutta haloo - miten kyseisen teoksen voisi sovittaa lapsille niin, että puolet henkilöistä edelleen kuolee ja kaikki on kamalaa? Traumojahan siitä tulisi. Yksi vastaus on tietenkin, ettei sitten pitäisi sovittaa. Se onkin täysin järkevä mielipide. Jos kuitenkin lähdetään sovittamaan, ei sitä paljon tämän paremmin voi tehdä.
Paljon. Sen verran paremmin voisi, että jättäisi ne dorkat gargoilit pois ja tiivistäisi tunnelmaa vielä vähän. Siksi neljä pistettä, ei viittä. Gargoileillakin oli kuitenkin tavallaan oikeutuksensa: 1) käsikirjoittajien olisi ollut huiman vaikea kirjoittaa Quasimodolle kamaa yksin torniinsa (tosin esim. monologimaisilla lauluilla ja keskusteluilla Frollon kanssa se nytkin osin hoidettiin) 2) gargoilit ovat nykyiselläänkin pohjimmiltaan Quasimodon sydäntäsärkevän yksinäisyyden ilmentymä, mielikuvitusystäviä. Tätä sivutaan leffan alussa nopeasti, ennen kuin hahmojen merkitys haudataan slapstick-huumorin alle. Asiaa olisi voinut korostaa huomattavasti, tehdä huumorista vähemmän koheltavaa ja leikata määrää kolmesta yhteen tai kohteen, niin homma olisi kivisten kavereidenkin osalta voinut toimia. Jopa.
Muu oli hyvää. Elokuvassa oli synkkiäkin teemoja, ja moni kohtaus kosketti minua aidosti. Minusta tämä oli hyvin kunnioittava Disney-käsittely. Todellinen Disney-käsittely olisi ollut versio, jossa Esmeralda rakastuu Quasimodoon opittuaan tuntemaan tämän ja opimme, että sisäinen kauneus se tärkeintä on. Eikö? Eikö se, että Esmeralda ottaa komean kapteenin (kuten kirjassakin, mutta kirjassa kusipäisellä kapteenilla sattuu olemaan kihlattu ja vain lihallisia intressejä mustalaistyttöä kohtaan), lopultakin anna aika raadollisen ja realistisen kuvan maailmastamme?
Mitä vielä... Esmeralda on Disneyn kauneimpia sankarittaria. Tiina Lymi laulaa hyvin, en ollut tiennyt. Miksei se tee musikaaleja? Sen sijaan Quasimodon suomalainen esittäjä ei täyttänyt tehtäväänsä. Laulut olivat vaikeita, tiedän, mutta ei se nyt vaan mennyt tarpeeksi hyvin.
Jotkut keventävät kohtaukset tuntuivat Disneyn pakkopullalta, mutta muuten tämä elokuva tarjosi minulle hienon elämyksen ja vetosi tunteisiini aidosti. Oikein jees.
Pisteeni: ++++ (movielens), 8 (imdb)
Onpa oikeasti aikaa siitä, kun olen nähnyt Disneyn piirretyn. yllätyin tästä yksilöstä erittäin positiivisesti. Muistan nähneeni sen kerran ja pettyneeni, mutta se olikin Disneyn aallonharjan jälkeen, Lion Kingit ja Kaunottaret ja hirviöt tuoreina mielessä. (Ja Aladdin. RAKASTAN Aladdinia.) Tämä oli viimeinen Disney, jonka vaivauduin elokuviin asti katsomaan. Useimpia tuoreita en ole nähnyt vieläkään. Formaatti särkyi.
Siis. Yllätyin erittäin positiivisesti. Olin unohtanut Disneyn vankkumattoman ammattitaidon. Olin unohtanut loistavan käsikirjoituksen ja kekseliäät visuaaliset oivallukset. Mikä tärkeintä, olin jopa unohtanut, että nämähän ovat musikaaleja!
Animaatioita on nykyään liikaa, mutta niistä liian harva on musikaali.
Tämähän ei tietenkään noudata Victor Hugon romaanin juonta. Siksi ihmiset tätä kai vihaavat. Mutta haloo - miten kyseisen teoksen voisi sovittaa lapsille niin, että puolet henkilöistä edelleen kuolee ja kaikki on kamalaa? Traumojahan siitä tulisi. Yksi vastaus on tietenkin, ettei sitten pitäisi sovittaa. Se onkin täysin järkevä mielipide. Jos kuitenkin lähdetään sovittamaan, ei sitä paljon tämän paremmin voi tehdä.
Paljon. Sen verran paremmin voisi, että jättäisi ne dorkat gargoilit pois ja tiivistäisi tunnelmaa vielä vähän. Siksi neljä pistettä, ei viittä. Gargoileillakin oli kuitenkin tavallaan oikeutuksensa: 1) käsikirjoittajien olisi ollut huiman vaikea kirjoittaa Quasimodolle kamaa yksin torniinsa (tosin esim. monologimaisilla lauluilla ja keskusteluilla Frollon kanssa se nytkin osin hoidettiin) 2) gargoilit ovat nykyiselläänkin pohjimmiltaan Quasimodon sydäntäsärkevän yksinäisyyden ilmentymä, mielikuvitusystäviä. Tätä sivutaan leffan alussa nopeasti, ennen kuin hahmojen merkitys haudataan slapstick-huumorin alle. Asiaa olisi voinut korostaa huomattavasti, tehdä huumorista vähemmän koheltavaa ja leikata määrää kolmesta yhteen tai kohteen, niin homma olisi kivisten kavereidenkin osalta voinut toimia. Jopa.
Muu oli hyvää. Elokuvassa oli synkkiäkin teemoja, ja moni kohtaus kosketti minua aidosti. Minusta tämä oli hyvin kunnioittava Disney-käsittely. Todellinen Disney-käsittely olisi ollut versio, jossa Esmeralda rakastuu Quasimodoon opittuaan tuntemaan tämän ja opimme, että sisäinen kauneus se tärkeintä on. Eikö? Eikö se, että Esmeralda ottaa komean kapteenin (kuten kirjassakin, mutta kirjassa kusipäisellä kapteenilla sattuu olemaan kihlattu ja vain lihallisia intressejä mustalaistyttöä kohtaan), lopultakin anna aika raadollisen ja realistisen kuvan maailmastamme?
Mitä vielä... Esmeralda on Disneyn kauneimpia sankarittaria. Tiina Lymi laulaa hyvin, en ollut tiennyt. Miksei se tee musikaaleja? Sen sijaan Quasimodon suomalainen esittäjä ei täyttänyt tehtäväänsä. Laulut olivat vaikeita, tiedän, mutta ei se nyt vaan mennyt tarpeeksi hyvin.
Jotkut keventävät kohtaukset tuntuivat Disneyn pakkopullalta, mutta muuten tämä elokuva tarjosi minulle hienon elämyksen ja vetosi tunteisiini aidosti. Oikein jees.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
