Dreamgirls - 22.08.2009

Meillä oli Janna-ystävän kanssa musikaalileffateemapäivä. Se alkoi vahingossa, kun tuijotimme krapulassa lauantain B-luokan perheleffaa Jacksonin musikaalisesta perheestä. Hiukan piristyttyämme päätimme, että Dreamgirls olisi looginen temaattinen jatko. Dreamgirlsistä innostuimme katsomaan vielä Hairsprayn, joka on hiukan etäisemmin samaa teemaa ja on vaan tosi hyvä eikä Janna ollut nähnyt.


Tähtiä: 4/5

Hyvää: Todella energisiä, suurella lahjakkuudella esitettyjä musiikkinumeroita. Eheä kokonaisuus. Jamie Foxx on itsestään selvä tapaus, mutta Eddie Murphy vetää upeasti, ja kokemattomat näyttelijät pärjäävät hämmästyttävän hyvin. Jennifer Hudsonia ei kehuttu turhaan. Beyoncé olisi ansainnut enemmänkin kehuja. Oli rohkeaa ottaa tämä rooli: muovinen, kaupallinen tyttöbändi, jonka jäsenet vaihtuvat selittämättömästi, kuulostaa turhankin tutulta. Beyoncélta taitaa löytyä itsekriittisyyttä ja halua tulla vakavammin otetuksi artistiksi.

Huonoa: Musiikkikohtauksia ei olisi tarvinnut ainakaan pidentää. Jopa minä jouduin tuomitsemaan muutaman ylipitkäksi, vaikka lahjakkuudesta ja täysillä revittelystä nautinkin.

Lisäksi leffa pyrki kummallisesti tasapainoilemaan diegeettisen ja ei-diegeettisen musiikin rajalla. (Kun viimeksi puhuin erosta, Olli otti termit puheeksi. Sittemmin olen itse kohdannut ne alan kirjallisuudessa. Diegeettinen = elokuvan todellisuudessa esitetty musiikki, ei-diegeettinen = musiikki, joka tapahtuu elokuvan todellisuuden tuolla puolen - nimitin sitä "symboliseksi" kun olin ihan itte tehnyt jaon enkä tuntenut termejä. Ks. linkki yllä, jos ja kun laajemmalle selitykselle on tarvetta.)

Dreamgirlsin musiikki on pitkään on 100% diegeettistä, mutta äkkiä hypätäänkin puhtaasti ei-diegeettiseen musiikkihetkeen, sellaiseen perinteiseen, jossa olisi turha kysellä: "Mistä tämä taustamusiikki tulee ja miten kaikki osaavat sanat ?" Tämän jälkeen diegeettisiä ja ei-diegeettisiä elementtejä sekoitellaan, mutta diegeettiset dominoivat. Elokuva tuntuu lähtökohtaisesti vierastavan ei-diegeettistä musikaalia, mutta on kuitenkin ottanut mukaan sellaiset ei-diegeettiset huippuhetket, joista ei saanut diegeettisiä tekemälläkään, muttei poiskaan raaskinut jättää. Kokonaisuus ontuu, jos on tottunut lähestymään tämmöisiä asioita analyyttisesti. Suurta yleisöä ei ehkä häiritse. :D

Huippuhetki: Musikaalin leffaversioon on lisätty biisi Oscar-kisaa varten, kuten lähes aina. Harvoin kuitenkaan lisätty kappale on musikaalin paras! Alla Beyoncé esittää meille kappaleen Listen. Kertosäe aiheuttaa minulle mahtavat kylmät väreet. Leffan kontekstissa biisi puhuttelee vielä paljon enemmän, nostaa kyyneleet silmiin. Jos ei pelkää spoilereita, YouTube-pätkän alkuun jätetty kohtaus pohjustaa kappaletta hyvin. Itse laulu alkaa parin minsan kohdalta. Beyoncé pistää parastaan todistaakseen, ettei ole muovinen, ohutääninen tähtönen. Laulaisipa useammin näin. (Ja totta kai japaninkieliset (?) tekstitykset. Nehän on olennaiset.)

Päivitin pitkästä aikaa katsottavien listan.

Leffablogi on pitkään lojunut puolikuolleessa tilassa. Ei ole aika riittänyt. Katsottavien listasta on mulle iloa ja hyötyä katseluprojektieni jäsentelyssä. Yritän pitää sen ajan tasalla. Enempää en uskalla luvata. :)

Myös katsottujen listan voisi päivittää. Pidän sellaista joka tapauksessa paperipäiväkirjani takasivulla, jostain sairaasta syystä.

(Lisäys: päivitetty. Listassa on tosin jonkinlainen aukko. Luultavasti näin leffoja myös kesä-heinäkuun vaihteessa. Toisaalta olin silloin esim. viikon Britanniassa, joten ehken kovin montaa.)

Click! (Nelonen tänään su 14.6. klo 21)

Ei arvostelu, mutta leffasta kuitenkin, joten laitetaan tännekin. Leffan arvosteluni oli aikoinaan 4/5.

Tänään telkkarista tulee leffa, joka sai minut tekstittäessäni itkemään kuin vesiputous. Ihan vaan, jos joku haluaa tarkistaa, reagoiko samalla tavalla. (Mulle tää oli jotenkin sellainen "kivikin itkisi" -elämys, vastoin KAIKKIA odotuksia.)

Mielestäni en kuitenkaan tekstittänyt Neloselle, joten tässä on vissiin eri tekstit? Outoa sinänsä. Pitäisi ehkä tarkistaa, onko samat, koska silloin multa pimitetään uusintakorvauksia.

Star Trek - 02.06.2009

My review, copied from facebook & extended somewhat:

I would undoubtedly have enjoyed this more if I'd focused less on differences from original movies. No can do, so there you go. Still enjoyed it.

Good: Karl Urban as Bones was a standout, the only one truly channeling the original character / actor. Uncanny. (Don't tell me channeling wasn't the point. I wish it had been.) He's also very handsome, but honestly, I was awed by his performance. The looks were a bonus.


See? See? (But again, not just looks or similarity in looks - acting. If everyone had done as good a job as Urban, it would have been Star Trek heaven.)

Also liked Chris Pine's Kirk and enjoyed Kirk & Bones's banter. Simon Pegg's Scotty spoke much like a Glasgwegian, so obviously close to my heart... not close to the original, but not a major character anyway. Anton Yelchin (Chekov) has a disarmingly earnest air about him, impossible to dislike the boy in anything, despite the over-the-top russian accent.

Bad: Spock was a serious disappointment: character too emotional, actor so VERY wrong in the face department. Just. Not. Spock. This was one of my biggest problems with the film, as I adore the original Spock (was heartwarming yet sad to see Nimoy so old and frail). After a good Kirk and a great Bones, the holy trinity was sadly left incomplete. The hole was the size of a house, and the main reason this film was just OK to me, not more.

Uhura and Sulu were seriously miscast. Uhura should not be some skinny doe-eyed model girl, and Sulu should not be a Korean from Harold and Kumar, and that's that.

What I mean about Spock being bumpy:


Arched eyebrows suit certain people (Hugo Weaving springs to mind as a prime example). They do not suit people with droopy eyelids. If you have droopy eyelids to start with, you end up looking like a bumpy Whedon vampire. I kept thinking 'Argh! Spock looks disfigured!' all the way through the film. Shallow and mean-spirited, but the thought wouldn't leave me alone.

Bottom line:

The next one ought to be easier, as I have already made these comparisons and know what to expect. The parallel universe plotline is clever, gives them freedom to take liberties.

At times the film felt more Star Wars than Star Trek. (Not a compliment, although I do enjoy the original Star Wars trilogy: Wars replaces Trek's depth and intellectuality with action scenes that go on forever, right?) However, was mostly redeemed towards the end.

Rating: 3,5/5

X-Men Origins: Wolverine - 07.05.2009

Kopioin facebookista leffa-arvosteluni.

Kirjoitin sinne tänään myös Star Trekistä, voin kopioida senkin myöhemmin. Facebook-kieleni on englanti, joten kielikylpyä lukijoille. :)


Here's the thing:

Even if one were normally attracted to non-macho metrosexual types, so metrosexual that a lot of other girls go "What, someone finds THAT attractive? What about this latin lover right next to it?", but you just go "Nah, I prefer this" (completely hypothetically speaking, cough)... Even if one were generally that way inclined, Wolverine is just SO macho that he appeals directly to the cavewoman deep within the subconscious of every (heterosexual?) female, bypassing normal evaluation processes so that you mostly just go weak at the knees, "You carry me somewhere? Now?", and also start to type in run-on sentences.

I fail to understand how anyone's favourite comic book character can NOT be Wolverine. He has it all. I have now decided that Hugh Jackman should only ever play this guy until the day he retires. (And occassionally sing and dance. I actually think he could make a Wolverine musical work, but I'm probably in the minority on that one.)


I could rave about Jackman all day, but the rest of the film was just OK. Entertaining, cool action, no huge flaws, would have been massively improved by cutting the number of minor characters by 50 to 70%. (And what the hell were the ugly CGI claws?! Those were SO obviously put in afterwards, beyond embarassing.)

Rating: 3,5/5.

Kokonainen paketti elokuvia

The Notebook - 07.02.2009
Katsoin tämän sokerihymistelyn 100% sen vuoksi, että Ryan Gosling (jolla on ehkä maailman rumin imdb-kuva) on aina helvetin hyvä. Oli nytkin (suoraan hänelle kaikki leffan pisteet), eikä leffan takaumapuolessa muutenkaan itse asiassa ollut suurempaa vikaa. Äklösiirappinen kehyskertomus (eli leffan nykyhetki) oli kuitenkin tuskallista katsottavaa jo ennen yli-yli-ylimelodramaattista loppua, joka sai minut haluamaan ahmia raakoja sitruunoita tai juoda Kodin Putkimiestä, jotta saisin sokerisiirappihunajaisen maun pois suustani. Ei pysty. Ei kestä. Kauhein koskaan näkemäni naisille suunnattu nyyhkyleffa, ja olen sentään tekstittänyt ainakin yhden Danielle Steel-TV-elokuvan. 1,5/5

Click - 06.02.2009
Jäi hemmetin sekavat tunnelmat. Kokonaisuutena valtavan paljon parempi kuin odotin. A Christmas Carolista kloonattu juoni yltyi niin liikuttavaksi, että itkin kuin vesiputous - mutta joukossa yhdentekevää huumoria ja pari todella luontaantyötävää "vitsiä". Joudun silti vastoin kaikkia periaatteitani antamaan tälle neljä tähteä, koska satavarmasti suosittelisin tätä itselleni. Jäi suorastaan ylevä fiilis katsomisen jälkeen, kuten nyt semmoisesta itkemisestä yleensä. (Varmaan auttaa, että olen 100% samaa mieltä: perhe on tärkein.) 4/5

The Fall - 03.02.2009
Visuaalisesti upea. Kässärikin pääpiirteissään ok, vaikka jotenkin pirstaleinen ja laimea. Isoin puute: visuaalinen loisto olisi kaivannut isompaa draamaa, nyt epätasapaino. Lee Pace on uusin nimi ihastuslistallani (kategoriassa "sielukkaat silmät, kärsii kauniisti"... á la Adrien Brody), lapsinäyttelijä myös hyvä. 4/5 (just ja just ylsi neloseen)

Frost/Nixon - 31.01.2009
Niin hyvä ja kiinnostava kuin mahdollista, kun aihe on (minulle) lähtökohtaisesti kuiva ja epäkiinnostava. Loistonäyttelijät. Ei mitään vikaa, mutta näistä aineksista ei synny mulle huippuleffaa, vaikka voissa paistaisi. 3,5/5

The 40 Year Old Virgin - 24.01.2009
Steve Carellin loistosuoritus pääroolissa jäi vahvasti mieleen, mutta niin jäi ikävä kyllä kauhea juonikin. Sori, mutta en jenkkityyliin ihannoi neitsyyttä tai usko avioliittoon asti odottamiseen. Ei. Pysty. Samastumaan. Päähän sattuu. Erilaisella lopulla olis voinut olla oikeesti hyvä. 3/5

Låt den rätte komma in - 22.01.2009
Tein itselleni teemapäivän. Katsoin ensin Twilightin, sitten tämän. Oli yllättävän antoisa kokonaiselämys. Tää oli hyvä elokuva. Vampyyritytön esittäjä oli lumoava. Vaikea uskoa, että se oikeasti on tavallinen lapsi. Ainoa moitteeni: kuulun MTV-sukupolveen ja pitkästyn mihinkään liittymättömistä puolen minuutin maisemakuvista. Tiivistämällä leffa olis voinut parantua jopa viiteen tähteen. 4/5

Twilight - 22.01.2009
Ei kokonaan paska. Alkupuoli toimii kivasti yllättävän vähäsokerisena teinikuvauksena. Jopa dramaattisen romanssin hapuileva alku tuntuu... realistiselta? (Jos siis eläisimme yliluonnollisessa todellisuudessa.) Puoleenväliin asti leffa on itse asiassa aika hyvä. Kun romanssi alkaa kukoistaa, tulee ikävä kyllä täysin turhia, itseään toistavia fiilistelykohtauksia, ja, mikä pahempaa, kun "pääjuoneen" vihdoin päästään, se on lattea, aukkoinen ja joka tasolla epätyydyttävä. Alku hyvä, loppu huono. Taidan silti katsoa jatko-osankin. 3/5

Slumdog Millionaire - 01.01.2009
En vaan pysty tykkäämään. Kässäri ei toimi mulle millään. (Kidutusta TV-pelin vuoksi? Missä universumissa vika kysymys voi olla noin helppo? Miksi "sankaritar" on passiivinen lahna, jota pitää pelastaa ja pelastaa? Ynnä muuta, ynnä muuta. Sattuu päähän.) Mutta on, on, on ansainnut Oscarit leikkauksesta, kuvauksesta ym, ym, ym. Oli niin mestarillinen monella tapaa, että harmitti olla pitämättä. Einille tää oli viiden tähden leffa. 2/5

Australia - 27.12.2008
Alkupuoli toimii mainosti seikkailuleffana. Kertojanääni on ehkä ihanin ikinä (täydet pisteet ko. lapsinäyttelijälle). Hugh on hurmaava macho ja Nicole hauska tiukkis. Tämä olis voinut saada multa vaikka neljä tähteä, jos olis loppunut ajallaan. (Näkeehän sen. Siinä on selvä lopun paikka.) Ikävä kyllä leffa ei tajua loppua vaan muuttuu elämäni huonoimmaksi sotamelodraamaksi. Juoni ei toimi, pirstaloituu, kauheeta paatosta, käsikirjoittajakin lopettanut hommat kesken ja joku siivooja pistellyt hatusta käsittämättömän korneja vuorosanoja, joissa mm. lapsia verrataan karjalaumaan. Pahimpien kohdalla teki mieli hakata päätä penkkiin niin, että taju lähtisi. Annan kolmosen siksi, että positiivinen alku jäi kumminkin päällimmäisenä mieleen. 3/5

Katselulista päivitetty.

Wautsiwau, ensimmäinen toimintoni kuukauden mittaisen blogiloman jälkeen. Tästä se lähtee!

Madagascar: Escape 2 Africa - 13.12.2008

Kun nyt olen päässyt leffoissani ajan tasalle, tunnen halua pysytellä ajan tasalla. Tässä siis pikaisesti leffa, jonka näin töiden merkeissä.

Madagascar: Escape 2 Africa - 13.12.2008: Mitäänsanomaton, meuhkaava lasten leffa. En pitänyt eläinten kohtuuttomasta inhimillistämisestä (takajaloilla kävely - aargh). Musiikki toisaalta svengaavaa ja pingviinien jutut aidosti hauskoja. ("Will it fly"-vitsi, olin sylkeä vettä näppäimistölle!) Olis voinut olla silmissäni parempi, jos ei olisi haudannut sinänsä hyviä viestejään yleisen räimäämisen alle ja yrittänyt väittää lapsille, että väkivalta (viitaten mummotappeluihin) on huvittavaa. 2,5/5

Loka-marraskuun elokuvat

Kaikki rästissä uuden systeemin perustamisesta lähtien olevat elokuvat, niin lyhyesti kuin osaan, uusimmasta vanhimpaan.

Bugsy Malone - 04.12.2008: Hauska lasten gangsterimusikaali (= lapset esittävät kaikki roolit... googlaa jos et usko/tajua). Vaikka miten hyvä, mutta miksi helvetissä lasten laulu on dubattu aikuisten äänillä? Loputon turhautuminen estää antamasta pisteiksi parempia kuin 3,5/5. Silti leffa, jonka haluan omistaa ja näyttää lapsilleni.

Burn After Reading - 22.11.2008: Ihailtavan itseironisia ja pelottomia roolisuorituksia, mutta elokuva, jonka yhdestäkään hahmosta ei pidä tai välitä (okei, pidin J.K. Simmonsin hahmosta, joka oli yhtä turhautunut kuin katsojatkin), jättää harvinaisen kylmäksi. 2,5/5

The Great Dictator - 15.11.2008: Chaplinin jakomielitautinen teos. Ei oikeastaan kovin hauska eikä elokuvana juonenkuljetukseltaan erityisen onnistunut. Eikä koskettavakaan, koska huumori pitää homman etäisenä. Lisäksi ymmärrän täysin, miksi lopun palopuhe hankki Chaplinille kommunistina porttikiellon Hollywoodiin. Se oli minun makuuni liian punainen, enkä tietääkseni ole 40-luvun kapitalistijenkki. Aikansa tuotteeksi elokuva on aivan käsittämättömän rohkea ja ihailtava, aikansa South Park potenssiin sata (voisi olla loukkaavakin vertaus, mutta minulta aito kehu - uskon, että SP uskaltaisi vastaavaa, jos eläisimme samanlaisia aikoja). Jos olisin ollut aikalainen, olisin varmaan ollut Chaplinin suurin fani tämän vuoksi. Rohkeus ja oivaltavuus eivät kuitenkaan tee huippuhyvää elokuvaa, joten 3/5.

Donnie Brasco - 11.11.2008: Aika hyvä. Tosipohjaiset leffat ovat siitä ihania, että epätodennäköisen tuntuiset käänteet voi aina selittää toteamalla: "Totuus on tarua ihmeellisempää." 3,5/5

Modern Times - 08.11.2008: Hauskimmillaan hirmu hauska. Onko Chaplinin jälkeen syntynyt vastaavaa fyysisen komedian neroa? Juoneltaan hieman hajanainen, ja Chaplinin borderline-pedofilian vaikutus sankarittaren oletettuun ikään lievästi ahdistava. Mut hyvä silti. 3,5/5.

Cry-Baby - 26.10.2008: Pirteä, aidosti outo ja omaperäinen leffa. Energistä musiikkia. Sääli juonenkuljetuksen heikkoutta. Olisivat antaneet Johnny Deppin laulaa. 3,5/5

Angus, Thongs and Perfect Snogging - 21.10.2008: Katsoin töiden merkeissä. Yllättävän hyvä teinileffa, mutta onkin britti eikä jenkki. Loppujen lopuksi silti sokerinen, muuten olis tullut vielä paremmat pisteet. 3,5/5

Starter for 10 - 18.10.2008: James McAvoy on häkellyttävän hyvä jopa romanttisessa komediassa. Miten se saa itsensä reagoimaan asioihin fyysisesti (esim. punastumalla)? Harvinaista. Juonen lähtökohdat virkistävät ja hauskat. Nörttiälykkyys kerrankin cool. Harmi, ettei juoni yllä samalle omaperäisyyden tasolle vaan yltyy lopulta suorastaan ärsyttäväksi. 3/5

Son of Rambow - 16.10.2008: Briteissä on sikahyviä lapsinäyttelijöitä. Leffa ikävä kyllä jotenkin vähemmän kuin osiensa summa - juoni ei taaskaan yllä hauskojen lähtökohtien tasolle. Omituisen katkonaista kerrontaa, hahmojen motivaatio ei aina selvä. Ylihypetetty. 3/5

Eagle Eye - 06.10.2008: Nähty vain pienestä ikkunasta töiden merkeissä. Shia LaBeouf on oikeesti tosi hyvä kaikessa - ja sanon kerrankin näin näyttelijästä, joka ei vetoa minuun millään visuaalis-kemiallisella tasolla. Kivaa dialogia. Äklö loppu (what else is new?). 3/5

Käsky - 02.10.2008: Syytän markkinointia siitä, että leffa pääsi yllättämään aika monella tasolla ja jätti sekavat lopputunnelmat. Sinänsä ihan jees, muttei mitään tekemistä sodan kanssa. Sekava, epäjohdonmukainen paketti. Vanhat pariskunnat teatterissa järkyttyivät meiningistä korvin kuultavasti. Samuli Vauramo on nätti, mutta mutisee vuorosanansa. 2/5

The Other Boleyn Girl - 01.10.2008: Jos yhden leffakäynnin voisin syksyltä perua, se olisi tämä. Kauheaa pseudohistoriallista roskaa. Luotaantyöntävä Natalie Portman mukalikaisine katseineen ei lainkaan vakuuttanut Anne Boleyninä (jota kohtaan tunnen yhteisen etunimen vuoksi hengenheimolaisuutta). Scarlett Johansson sen sijaan teki ihmeen hyvän roolisuorituksen. Taisin tässä oppia tykkäämään siitä. Tajusin viimeistään synnytyskohtauksessa, ettei se yritäkään aina tahallaan töröttää huuliaan ja näyttää muodokkaalta viettelijättäreltä. Se on vaan syntynyt sen näköiseksi. 2/5

Bonusarvio: High School Musical 3: Senior Year (2008)

No, hemmetti.

Nyt tiedän, mitä tapahtuu, kun taitava ja omistautunut musikaaliohjaaja-koreografi saa huippumenestyksen aallonharjalla käyttöönsä rajattoman budjetin.

Syntyy niin typerryttäviä musiikkinumeroita, että katsoja saa rullata leukansa ylös lattialta.

Pisteet: 8 (IMDB) * * * * (Movielens)

Olin Rotten Tomatoesin yllättävän korkeista kriitikkoarvosanoista päätellyt, ettei tämä leffa ehkä ole kokonaan paska. (IMDB:stä ei tässä kannata puhua... kun yli 50% arvosanoista on ykkösiä, meneillään on kenties jonkinlainen vihakampanja.) Mutta, niinku, vau. Voisiko musiikkinumeroita toteuttaa valkokankaalla tämän upeammin ilman sydänkohtausten riskiä sekä esiintyjissä että katsojissa? Kuvakulmat ovat kekseliäitä, kamera liikkuu musiikin mukana kuin tanssien, lavasteet ja puvut vaihtuvat hengästyttästi kuin Bollywoodissa, energiaa ja jippoja on lähes joka numerossa vähintään kolmen kappaleen edestä. Mahtavaa. (Pidän esimerkiksi poikien kauhurokkinumeroa romutarhassa ja prom-numeroa täyden kympin malliesimerkkeinä.) Erityiset bonuspisteet runsaille nyökkäyksille teatterin ja genren juurien suuntaan.

Skaalan toisessa ääripäässä on se tosiasia, että tämä on sokerinen teinileffa. Juoni ja puhekohtaukset ovat välttämätöntä pakkopullaa musiikki-iloittelun lomassa (enkä siksi voi antaa leffalle enempää kuin nelosen viidestä). Dialogista on kuitenkin tehty suht' toimivaa, eikä se tuottanut minulle tuskaa (jos nyt ei iloakaan). Disney ja HSM-perinteet ovat sanelleet tiukat puitteet sille, mitä leffassa saa ja pitää olla, ja tarkkaan säädellyllä väylällään elokuva navigoi tyylipuhtaasti. (Kenellekään ei varmaan tullut mieleenkään vaatia tältä teokselta seksiä, huumeita ja teiniraskauksia. Niiden puutteesta en anna miinusta. Jos astuit saliin nimenomaan näiden toivossa, saat oikeutetusti antaa tälle ykkösen - ja toisen mokoman omalle mediasivistyksellesi.)

Nuoret näyttelijät ovat minusta sympaattisia ja asiaankuuluvan sokerisen sööttejä. Joskus hiukan ylinäytellään, mutta ei missään vaiheessa lähelläkään Meryl Streepin Mamma Mia -tasoa (voi, Meryl... en ikinä pääse yli suorituksen tuottamasta tuskasta). Musiikki ajaa asiansa (kyyhkyläisten valssi on jopa kaunis), vaikka onkin erittäin popahtavaa. Esiintyjien lauluäänet on ikävä kyllä edelleen ylimiksattu metalliseksi massaksi, kuten tässä leffasarjassa on ollut tapana.

Ohjaaja Kenny Ortega on selkeästi rakastunut nuoreen Zac Efroniin hiukan samaan tapaan kuin Burton Deppiin. Efron on kuvissa 95% ajasta, eikä kukaan enää edes teeskentele, että elokuvassa olisi kahta tasavertaista tähteä. Saati kuutta. Efron-tykitys on onneksi ilo silmälle (ja korvalle... okei, enimmäkseen silmälle). Sympaattisesta muovipojasta on yhtäkkiä sukeutunut aito mestaritanssija. Mystistä, mutta vaikuttavaa. Ja lupaavaa Footloose-musikaalin kannalta. Senhän Ortega ja Efron seuraavaksi tekevät yhdessä.

Footloose-uutinen ilahduttaa minua. Se tarkoittaa, ettei Efron valehdellut sanoessaan, ettei aio tehdä Travoltoja, vaan rakastaa musikaaleja ja tahtoo tehdä niitä vaikka koko ikänsä. Useimpien ihmisten mielestähän kyseessä on huonoin mahdollinen liike. Välttääkseen roolin ja genren vangiksi jäämistä pojan pitäisi nyt tehdä vakavaa draamaa, kenties mielisairaana hahmona, ehkä jotain historiallista. Tai danielradcliffet lavalla. Jotain mahdollisimman erilaista ja äkkiä. Footloosen taustalla ei ymmärtääkseni ole sopimusvelvoitteita, joten sen tekemiseen on kaksi mahdollista syytä: (1) halu takoa kun rauta on kuumaa ja rahastaa maksimaalisesti, (2) aito halu tehdä tämä elokuva. Tyhmempikin toivottavasti ymmärtää, että vaihtoehto ykkönen tuottaisi vain lyhytaikaista hyötyä, joten kakkoseen on suht' helppo uskoa. Ainakin jos haluaa uskoa. Heh. (Nähtäväksi jää silti, tuleeko musikaaleja mitenkään säännöllisesti lisää tämänkin jälkeen. Edes minä en oikein usko siihen. Hollywood on kiireinen paikka. Hugh Jackmankin on ollut kehittämässä musikaaleja itselleen viimeiset viisi vuotta, mutta eipä niistä vieläkään näy kuin pari in development -mainintaa IMDB:ssä.)

Harhapolun jälkeen totean yhteenvedonomaisesti: jos on aito musikaalifani, tämä kannattaa oikeasti katsoa. Teinihattaran jaksaa helposti niellä seuraavaa genrensä näyttävintä musikaalinumeroa odotellessa.

P.S. NIIN paljon parempi kuin julkkiksilla ylilastattu Mamma Mia. Sokerin yliannostus on - gasp - pienempi.

Tuplaelokuvaviikko 09.09.-23.09.2008

Yhdistän viikot taas tuplaksi, koska en nähnyt yhtään elokuvaa viikoista ensimmäisellä. Tuntuu menevän pätkissä. Jälkimmäisellä viikolla katsoin elokuvissa uuden Batmanin ja uuden Narnian (vihdoin), DVD:ltä Amelien (vihdoin) ja telkkarista Cape Fearin, kun sattui tulemaan.

Elokuvat esitellään tällä viikolla mieluisuusjärjestyksessä ja vapaamuotoisesti.

The Chronicles of Narnia: Prince Kaspian (2008)

Nautin tästä niin paljon enemmän kuin odotin! Taidan kerta kaikkiaan olla fantasiaeskapismin ystävä. Tapaan arvioida tällaisia elokuvia paljon muita lempeämmin.

Eihän tämä periaatteessa ansaitse neljää tähteä, oikeasti... Mutta perimmäinen kriteerini neljälle tähdelle on kysymys "Suosittelisinko tätä elokuvaa itselleni?" Jos vastaus on: "Ehdottomasti, älä jätä väliin, menetät elämyksen", leffalle pitää antaa vähintään neljä. Ja kyllä minä tätä itselleni suosittelisin. Näin jälkiviisaana harmittaisi oikeasti, jos en olisi nähnyt elokuvateatterissa. Joten neljä tähteä.

(Kolmen tähden leffa on neutraali "Et kadu, jos menet katsomaan, muttet menetä mitään tärkeää, jos et mene."Alle kolmen tähden leffoihin vastaavasti varoittaisin itseäni menemästä. Kakkosen voi vielä katsoa kotona, jos oikeasti tarvitsee jotain tekemistä. Alle kakkoseen ei kerta kaikkiaan pitäisi tuhlata aikaansa missään olosuhteissa, koska se on hirveä.)

Elokuvan alkupuolisko on todella sujuva ja lupaava, miltei täydellinen. Loppu lässähtää loputtomaksi sotimiseksi, mutta se nyt oli odotettavissa. Uskontopropaganda ärsyttää jotenkin enemmän kuin Velhossa ja leijonassa, koska on vähemmän ilmiselvää. Tuntuu, että nyt yritetään aivopestä salaa. Mutta sitäkin osasin odottaa, ja olen hyväksynyt sen Narnia-kirjojen sisäsyntyiseksi ominaisuudeksi, joten en oikeastaan anna siitä miinusta.

Telmarilaisten kummallinen pseudoespanjalainen aksentti hämäsi minua. Sille oli lopulta selitys juonessa, mutta itse en silti olisi käyttänyt sitä. Kirjan juoneen ja hahmojen ikiin oli tehty muutoksia, mutta minua häiritsi juonenkuljetuksessa ainoastaan loppupuoliskon raskas sotapainotteisuus. Eli muutokset ok, mutta suvantokohtia jäi uupumaan.

Luin haastattelun, jossa Ben "Kaspian" Barnes kertoi teatteriinäyttelijänä kärsineensä jatkuvan ylinäyttelemisen ongelmasta. Kamera kun rekisteröi paljon pienempiä asioita (ja samasta syystä filmitähdet eivät aina pärjää teatterissa). Totta puhut, Ben. Ilmeet olivat häiritsevän usein liioiteltuja. Rohkaisevaa on, että poika tiedostaa ongelmansa.

Mutta siis: Eskapismia. Satua. Tykkäsin. Yllätyin positiivisesti. Oli hyvä mieli, kun lähdin salista. Tämä sai minut todella odottamaan Kaspianin matkaa maailman ääriin, joka oli lapsena suosikkini ja jota ei ainakaan voida pilata sotapainotteisuudella!

Tähtiä **** (Movielens), 8 (Imdb)


Cape Fear (1991)

Harvoin olen nähnyt trilleriä, jonka kässäri olisi täynnä oikeesti hyvää dialogia. Tässäpä semmoinen ihme on. Leffa toimii, koska sen kässäri toimii. Ohjaus- ja kuvausratkaisut ovat hienoja, ja epätäydellisessä päähenkilöperheessä on todentuntua.

On harmi, että loppuhuipennus lässähtää hektiseksi väkivallaksi ja omankädenoikeudeksi. Tästä olisi ollut viiden tähden leffaksi, jos loppu olisi yhtä älykäs kuin muu elokuva.

Onko Robert DeNiro ollut näin kuuma missään muussa leffassa? Vai onko tämä taas sairasta...

Tähtiä **** (Movielens), 8 (Imdb)


Le Fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001)

Tämä on minulle todella vaikea elokuva. Monet rakastavat, siskoni pitää maailman huonoimpana ja sokerisimpana leffana. Minä näen molemmat puolet. Tässä on viiden tähden ominaisuuksia ja yhden tähden ominaisuuksia. Kompromissi: kolmonen.

Amélie on minusta ärsyttävä hahmo. Onko kaikesta pakko tehdä ihmeellistä, monimutkaista leikkiä? Itse en ainakaan haluaisi, että minulle tehtäisiin niin. Todella turhauttavaa. Ja eikö se tajunnut, miten kahvilan amorina toimimisessa käy? Lopputulos oli niin ilmiselvä. Entä miksi ilkeälle ihmiselle ilkeilystä pitäisi tulla hyvä mieli? Minun mielestäni siitä olisi pitänyt tehdä onnellinen, niin se olisi lakannut olemasta ilkeä. Nyt minulle tuli vain paha mieli. Ja pahimpana kaikesta: vihaan tarinoita, joissa rakkauden löytäminen esitetään elämän ainoana päämääränä ja onnellisen lopun oikeutuksena. Aargh.

Toisin sanoen en pidä oikeastaan mistään tämän elokuvan juonessa. Sen ansiot ovat lähinnä kuvauksessa, osin myös kässärin rakenteessa ja kertojanäänessä (joka tosin on niin kirjallinen keino, että sillä brassailu on elokuvissa huijaamista). Oli myös mukavaa, että elokuvan satumaisen idyllisessä maailmassa oli tilaa seksikaupoille sun muulle. Todellisuus oli moniulotteinen. Näistä ansioista ne kolme tähteä.

Tähtiä *** (Movielens), 6 (Imdb)



The Dark Knight (2008)

Tämä leffa oli minulle vakava pettymys. Asia on nyt niin, etten kerta kaikkiaan tykkää Cristopher Nolanin tyylistä. Kun ainoa päämäärä tuntuu olevan olla katsojaa älyllisesti aina vähintään viisi askelta edellä, kokonaisuus jää todella kylmäksi kikkailuksi. Taidan suosiolla jättää väliin Nolanin tulevat leffat. (Memento on minusta ihan kauhea elokuva, josta tulee tyhjä, ärsyyntynyt olo. The Prestige täsmälleen samalla lailla kylmä. Batman Begins oli parempi, siinä oli inhimillisyyttä ja jopa huumoria. Tästä jatko-osasta on jälleen kadonnut lähes kaikki lämpö.)

Minulla on myös seuraava ongelma: Jos lähdetään tekemään supersankarielokuvaa, miksi sen pitäisi olla ankean, brutaalin realistinen? Omasta todellisuudestamme kertovia rikosleffoja tehdään muutenkin. Supersankarielokuvat tarjoavat pakoa arjesta. Niissä eletään eri todellisuudessa. Kaikki on suurempaa ja kauniimpaa, vaarat dramaattisia mutta vähemmän tappavia, kuoleman uhmaaminen oiva tilaisuus vitsailuun. Siitä minä nautin.

Minusta tätä leffaa oli kamalaa katsoa, enkä mistään hinnasta istuisi kaksituntista uudelleen. Sietäisin kaksikymmenkertaisen määrän väkivaltaa, jos ei tarvitsisi kärsiä jatkuvasta ahdistuksesta ja paranoiasta. Elokuva oli niin painostava, että lakkasin luottamasta yhteenkään hahmoon - mukaan lukien Batmaniin! (Ainoastaan Michael Caine tuntui turvalliselta. Tietenkin. Ja Gary Oldman. En tiedä, miksi Garykin, mutta jostain syystä en hetkeäkään pelännyt, että symppis, nuhjuinen etsiväsetä tekisi mitään väärää tai alkaisi kiduttaa ketään. Toisin kuin Batman. Argh.) Kiemurtelin penkissäni jatkuvan pelon vallassa. Ihan hirveää. On sivuseikka, näytetäänkö väkivaltaa (tässähän sitä näytettiin todella vähän), jos tunnelma on tämä.

Haluan supersankarielokuvan, jossa on sankareita. Onko se muka liikaa vaadittu?

Ai niin. Heath Ledger oli mielettömän hyvä, oikeesti. Enkä kehdannut verottaa enempää pisteitä, koska elokuva oli toteutukseltaan kaikin puolin tehokas ja sulava enkä huomannut pahoja juoniaukkoja. Selvää kuitenkin on, etten voinut antaa täyttä kolmosta. Tämä nimittäin on elokuva, josta varoittaisin itseäni. Jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin, sanoisin itselleni: "Pysy poissa. Ihmismieli sietää vain tietyn määrän ahdistusta, ja tästä saat koko vuoden kiintiön täyteen."

Tähtiä ** ½ (Movielens), 5 (Imdb)

Tuplaelokuvaviikko 26.08.-08.09.2008

Kokonaisella tuplaelokuvaviikolla olen nähnyt vain yhden elokuvan, ja senkin töiden puitteissa.

Olen nyt itselleni kaksi elokuvakäyntiä velkaa... Tai periaatteessa ehkä yhden, koska edellisellä elokuvaviikolla katsoin kaksi? Kerran viikossa nimittäin saa leffassa käydä. Tämä perinne alkoi Glasgow'ssa ja jatkui enemmän tai vähemmän säännöllisenä kolme siellä asuttua vuotta. Siellä tosin oli enemmän tarjontaa. Suomessa on joskus aivan mahdotonta löytää teattereista joka viikko elokuvaa, jonka haluaisi nähdä.

Tällä hetkellä katselulistalle kelpaavia elokuvia riittäisi. On vaan ollut kiire. Mutta kohta tulee kiire nähdä noista edes osa, ennen kuin lähtevät kaikki kertarysäyksellä pois (niin käy aina!), joten ehkä käytän hyväksi kahden elokuvan katseluoikeuttani. Ehkä jo tällä viikolla.


Oh! What a Lovely War (1969)
Pisteeni: 9 (imdb), * * * * ½ (movielens)

Taustaa: Käänsin tämän tällä kertaa Leffa-kanavalle. Olen nyt jostain sattuman oikusta tekstittänyt saman elokuvan sekä DVD:lle että TV-levitykseen. Haluaisin tietää, kuinka iso osa käännöksestä on alitajuisesti samaa, vaikka DVD-käännöksestä oli aikaa parikin vuotta enkä suoraan muistanut kuin muutaman mieleenpainuvimman rivin. No, jos ostan DVD:n niin kuin olen aikonut, saan ilmeisesti kaupan päälle oman ikimuistoisen tekstitykseni. "Jee."

Hyvää: Tämä unohdettu kulttihitti on aivan loistava. Musikaali 1. maailmansodasta, sotamusikaali. Svengaava, riipaiseva sotaelokuva. Absurdeja symbolisia sotaleikkejä eteläenglantilaisessa merenrantaparatiisissa, sodan osapuolet kiteytettynä keulakuvikseen seisoskelemassa ison kartan päällä. Seassa karun realistisia sotakohtauksia mutta vain vähän verta (kuolema tulee symbolisesti - tämän voisi hyvin näyttää koululapsille). MIKÄÄN ei kuvaa sodan järjettömyyttä osuvammin kuin tämä yllättävä sekoitus, joka toimii vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja. Musikaalielementit eivät halveeraa sotaa tai hälvennä sen kauhuja. Päin vastoin, kaikki korostuu.

Musiikki on oikeita 1. maailmansodan lauluja. Sanoituksissa upeaa mustaa huumoria, josta elokuva (ja sitä ennen alkuperäinen lavaversio) lienee saanut henkensä.

Loppu on pysäyttävä. En muista montaa vaikuttavampaa. Voi miten minä itkin.

Huonoa: Tai ennemminkin omintakeista: Hahmoja tulee, menee ja kuolee niin, että he ovat yhtä iloisen sekavaa massaa. Päähenkilöitä tässä ei oikeastaan ole. Mutta se on itsetarkoituksellista. Kasvottomia sotilaita. Pääosassa on sodan hulluus.

Kannattiko katsoa? Ehdottomasti. Tämä on aidosti omaperäinen, kiinnostava ja ajatuksia herättävä elokuva. Lopun kyynelvirrat takaavat, ettei elämys unohdu nopeasti.

Kopioin pääblogista pientä pilkunviilausta.

Näyttää siltä, että vuoden -85 jälkeen syntyneet eivät lainkaan muista tai tunne meilläkin esitettyä 60-luvun klassista agenttikomediaa Get Smart/ Salainen agentti 86.

Jopa oma pikkusiskoni luuli uutta Get Smart -elokuvaa joksikin täysin satunnaiseksi rymistelyksi. Vaikka nimikin on sama! Apua, älkää, ei. (Seuraavaksi kuusituhatta vuoden -85 jälkeen syntynyttä teiniä haukkuu minut yleistämisestä. JA siitä, että sanoin juuri 23-vuotiaita teineiksi. Jee.)

Haluaisin tässä ihan lyhyesti tuoda asiaan selvyyttä. Get Smart ei VOI olla (A) mikään satunnainen rymistely (tai ainakin se yrittää olla jotain muuta), (B) kopio mistään menneiden vuosikymmenten agenttikomediasta. Sen juuret ovat tukevasti vuodessa 1965! Ne muut agenttikomediat ovat kopioita alkuperäisestä Get Smartista, jos jotain.

Kenkäpuhelin? Oletteko koskaan kuulleet siitä? Se on tästä. Lapsuudessani 80-luvulla se oli todella hauska juttu - kännyköitä ei ollut vielä keksitty! Entä alkumusiikki, jossa on paljon ovia ja agentti katoaa puhelinkoppiin? (Itse asiassa uudelleen katsottuna se ei ollut kovin kummoinen, mutta lapsena se viehätti minua selittämättömästi. Jännitin vissiin, ehtiikö setä niistä ovista.)

En nyt sano mitään uuden elokuvan laadusta. En ole sitä itsekään nähnyt. Mutta perustiedot kohdalleen, vai mitä?

Leffaviikko 19.-25.08.

Leffaviikosta kirjoittaminen viivästyi kokonaisen viikon, tässä tulee. Tällä viikolla katsoin teatterissa ahkerana tyttönä kaksikin elokuvaa: tuoreet brittileffat Miss Pettigrew Lives for a Day ja The Bank Job. Melko erilaiset elämykset.


Miss Pettigrew Lives for a Day (2008)
Pisteeni: imdb 4 / movielens * *

Hyvää: Frances McDormandin aksentti oli minun korvaani virheetön. Muutoinkin hyvä suoritus häneltä. Jotkut koomisiksi tarkoitetut asiat naurattivat, toki. Ja on kiva, että vanhanaikaisia elokuvia edes yritetään tehdä.

Huonoa: Mutta argh, jotenkin tässä ärsytti aivan kaikki. Amy Adams oli disneyprinsessampi kuin Enchantedissa konsanaan, mutta tämä disneyprinsessa oli hysteerinen, vouhkaava, viehätysvoimaton ja aivoton. Ekan kohtauksen ajan ehkä nauratti, sitten alkoi tulla korvista ulos. Jatkui vielä puolitoista tuntia. Teki mieli ravistella. Kovaa.

Juonen pahin ongelma oli: koska diivahahmossa ei ollut yhtään sympaattista piirrettä, miksi ihmeessä olisin toivonut hänelle hyvää? Ei tuommoinen ansaitsekaan hyvää miestä. Olivat luotuja toisilleen aggressiivisen gangsteripoikaystävän kanssa.

En mä vaan tykännyt. Elokuva odotti katsojalta samaan aikaan löyhää moraalia (jotta voi pitää Adamsin toimintaa, jota myös huoraamiseksi kutsutaan, hyväksyttävänä ja sympaattisena) ja sokerisen naiivia mielenlaatua. Monessakohan ihmisessä ne yhdistyvät?

(Tai siis... itse asiassa... Löyhä moraali. Check. Ja pidän kyllä toisinaan sokerisen naiiveista tarinoista. Mutta silloin hahmojenkin pitää olla sellaisia, että ansaitsevat elää sellaisessa maailmassa! Hyvänen aika. JOKO mustavalkoista moraalia, opetuksia ja unelmasatuloppuja urhealla kärsimyksellä ne ansainneille hyviksille, TAI herkullisia, moraalittomia harmaan sävyjä. Ne eivät voi yhdistyä näin. Satuloppu pitää ansaita.)

Kannattiko katsoa? Mielestäni ei. Ei nyt IHAN tehnyt mieli kävellä kesken ulos, mutta ei ajatus kovin kaukana ollut.




The Bank Job (2008)
Pisteeni: imdb 8 / movielens * * * *

Hyvää: Osaan epätavallisen huonosti eritellä, mistä tässä tykkäsin. Mutta tykkäsin paljon. Faktan ja fiktion/spekulaation sekoitus onnistunut. Roistojen ("roistojen") aseistariisuva kotikutoisuus jätti hymyn kasvoille. Roistojen, "roistojen", hyvisten ja "hyvisten" keskellä elokuvan maailmassa riitti harmaan sävyjä. Juoni monimutkainen, muttei liian. Ajankuva hupaisaa. Dialogi rennon realistista (voin ihan hyvin kuvitella amatööripankkiryöstäjät juttelemaan tuollaisia tunnelissa), ja vaikkei tätä markkinoida komediana, nauroin ääneen monta kertaa.

Taisin odottaa synkempää elokuvaa? Ehkä siksi yllätyin iloisesti. Ei sillä, että synkkyydessä mitään vikaa olisi. Mutta ilmeisesti välillä on hauska katsella astetta vähemmän kyynistä maailmaa, jossa altavastaajat voivat pärjätä ilman yli-inhimillisiä voimia tai machoasennetta.

Huonoa: Pakollinen rakkauskuvio tuntui päälleliimatulta, ylimääräiseltä, kaavamaiselta ja epäkiinnostavalta. Ilman sitä leffa olis ollut parempi.

En tykännyt ihan vikasta kohtauksesta, hieman liikaa.

Kannattiko katsoa? Aivan ehdottomasti. Lähdin elokuvateatterista harvinaisen hyvissä fiiliksissä.

Leffaviikko 12.-18.08.

Tällä viikolla katsoin leffassa uuden X-Filesin ja DVD:ltä Sleuth-uudelleenlämmittelyn.



The X Files: I Want to Believe (2008)
Pisteeni: imdb 7 / movielens * * * ½

Hyvää: Harvaan elokuvaan voi kääriytyä kuin vanhaan, lämpimään villapaitaan. Tähän elokuvaan voi, verisistä rikosteemoista huolimatta. Pimeässä salissa tajusin yllätyksekseni, miten minulla on ollut ikävä Mulderia ja Scullya. Koin ihmeen luontevan jälleennäkemisen vanhojen ystävien kanssa. (Vaikken ikinä edes ollut mikään die hard -fani.)

Kässäri on napakka. Dialogi toimii varsinkin alkupuolella. Mulder saa aivan loistavia vuorosanoja. Oliko se aina noin charmantti ja poikamaisen nenäkäs? Oli kai se.

On ihanaa nähdä Mulder ja Scully yhdessä ihan oikeana pariskuntana. Ja kutsuvatko he silti toisiaan Mulderiksi ja Scullyksi? Totta kai.

Oli ehdottoman hyvä ratkaisu jättää ufot pois kuvioista. Irrallinen viikon hirviö -tarina on klassista X-filesia.

Huonoa: Leffa muuttuu edetessään vakavaksi, melodramaattiseksi, jopa saarnaavaksi. Herkullisen alun perusteella olisin voinut antaa tälle enemmänkin tähtiä, mutta ikävä kyllä nautin lopusta vähemmän. Kevyempi ote olis ollut kivempi, vaikka jännitystäkin toki tarvitaan.

Anteeksi, mutta miten Scully voi yhä epäillä kaikkea yliluonnollista? Lähellä oli, etten purskahtanut nauruun, kun tyypit väittelivät samasta asiasta kolmannen kerran vartin sisään. Ja kuka oli oikeassa... niinpä niin. "Tietenkin tuo selvänäkijä on huijari. Ehei, minä EN usko. Miten niin olisin voinut oppia jotain, koska en ole ollut oikeassa kertaakaan kymmenen vuoden aikana? Tuo loukkaa minua, Mulder."

Leffan hetkittäisistä heikkouksista huolimatta nautin olostani enkä kadu ollenkaan, että lähdin viettämään nostalgista parituntista vanhojen TV-ystävieni seurassa.


Sleuth (2007)
Pisteeni: imdb 7 / movielens * * * ½

Hyvää: Käsikirjoitus on suoraan käsikirjoitusten taivaasta. Harold Pinter (äännetään muuten ihan "pinter", ei [ai] kuten sanassa "pint") on Ihan Oikea Näytelmäkirjailija, ja sen huomaa. Jonkun mielestä teatterimainen dialogi tuntuu varmasti luonnottomalta ja/tai paperiselta, minusta se on käsittämättömän mahtavaa.

Jude Law ja Michael Caine ovat ainoat näyttelijät koko elokuvassa. Heitä voi katsella kuin teatterin lavalla ikään. Tämä on Ihan Oikeaa Näyttelemistä, ei efekti-ilotulitusta tai nopeita leikkauksia. Teatterimaisuus voi jostakusta olla tylsää, minusta aivan käsittämättömän mahtavaa.

Elokuvan ahdistava tunnelma on vangitseva.

Sori, mutta joudun erikseen mainitsemaan, että Jude on tässä hirveän hyvännäköinen. Varsinkin loppua kohti, jolloin tuntuu ammentavan läpimurtoroolistaan Wilden Lord Alfred Douglasina. Tässä he ovat kaikki, ja tuosta kauniimmaksi ei mies tule. (Myös Michael Caine on oikein viehättävä vanhaksi herrasmieheksi.)


Huonoa: Ohjaaja Kenneth "Shakespeare-jumala" Branagh pihtaa varsinkin alussa lähikuvia niin, ettei hahmoihin meinaa saada mitään kosketuspintaa. Olisin arvostanut enemmän, jos teatterimaisuudesta olisi pidetty kiinni vielä ärhäkämmin.

Leffan kolmatta näytöstä on ilmeisesti muutettu alkuperäisversiosta rajusti. Nautin kyllä suuresti osion homoeroottisista viboista, mutta juonellisesti se oli todella lattea ja loppui kuin seinään jättäen katsojan epäuskon valtaan... nimittäin sen suhteen, voiko elokuva todella loppua tähän. Ehkäpä olisi kannattanut säilyttää enemmän elementtejä alkuperäisestä lopusta (vaikken edes tiedä, millainen se on).

Lähinnä tästä syystä joudun antamaan elokuvalle noinkin heikot pisteet. Se rakensi odotuksia, joita ei millään lailla lunastanut.

Uusi systeemi!

Keksin sen tänään. Koska Finnkinon seuraavan viikon leffalistat tulevat tiistaisin, päivitän tiistaisin katsottavien elokuvien listan. Samalla kirjoitan listamaisesti jotain kaikista leffaviikon aikana (tiistaista tiistaihin) näkemistäni elokuvista.

On aina hauskaa keksiä uusi systeemi. :) (Tänään näköjään kirjoitan vähän enemmänkin, sanottavaa riittää ;)

Leffaviikko 05.08. - 11.08.



Mamma Mia! (2008)

Pisteeni: IMDB 2 (/10), Movielens 1 (/5)

Hyvää: Amanda Seyfried, joka voisi minä päivänä tahansa nousta musikaalilavoille. (IMDB:n mukaan onkin opiskellut ooppera- ja musikaalilaulua vuosikaudet, ei ihme.)

Kolmen isäehdokkaan keskinäinen sanailu tarjosi leffan harvat oikeasti hauskat hetket. Erikoismaininta todella hauskalle ja sympaattiselle Colin Firthille. Meinasin kirjoittaa "joka kanavoi onnistuneesti Hugh Grantia", mutta onhan Firth itsekin legendaarinen Mr. Darcy, joten ehkä annamme kunnian aseistariisuvan seipäännielleestä olemuksesta herralle itselleen.

Muutama vakava kohtaus toimii, kun maanisesta tekopirteydestä päästään hetkeksi irti.

Kaikki kunnia ohjaajalle sentään siitä, ettei musiikkinumeroita ole jätetty lavamaisen staattisiksi á la Phantom of the Opera. (Miten pitkä se tunneli VOI olla, kun luolaan soutaminen kestää ja kestää? Se mikä toimii lavalla, ei kerta kaikkiaan toimi valkokankaalla. Lavalla ei ehdi silmäänsä räpäyttää, kun valkokankaalla toiminta samassa paikassa tuntuu jo aikansa eläneeltä.) Mamma Mia!:n ohjaaja liikuttelee musiikkinumeroita onnistuneesti, luo siirtymiä ja montaaseja. Eli jotain on sentään tehty oikein.

Huonoa: Kun tekee musikaalia, kannattaisiko palkata koreografi? Entä kuvaaja, joka osaa ottaa jotain irti musikaalin räiskeestä? Tämä ohjaaja päätti ilmeisesti pärjätä ilman. Täti on alkuperäisen lavashow'n teatteriohjaaja, ensi kertaa pappia kyydissä eikä kerta kaikkiaan ole osannut tehdä elokuvaa. Hän näköjään päätti myöskin melko pitkälti jättää ohjaamatta. Näyttelijät tekevät mitä tahtovat, kunhan maanista energiaa riittää.

Ohjaaja: "Nyt on näyttävän numeron paikka! Hyppikää energisesti!"
*Hyppivät*
Ohjaaja: "Energisemmin!"
*Hyppivät. Yleisö peittää silmänsä myötähäpeän kourissa*
Ohjaaja: "Te kaksi, olette homoja! Olkaa homoja!"
Näyttelijä: "Öö... miten?"
Ohjaaja: "Hyppikää energisesti, improvisoikaa!"
*Miehet hyppivät energisesti ja halaavat kömpelösti*
Ohjaaja: "Olkaa homompia! Homompia!"
*Ottavat paidat pois ja jatkavat noloa hyppimistä*

Musikaalin tekijöillä oli asenne kohdallaan. Yritys oli kovaa. En oikeastaan syytä näyttelijöitä mistään. (Vaikkakin: miten Meryl Streepin kaltainen huippuammattilainen VOI ylinäytellä noin pahasti? Ja näyttelijänvalinnoista ainakin sen verran, ettei Pierce Brosnanin lauluääntä ollut hauska kuunnella edes vitsinä...)

Tässä elokuvassa kaikki kaatuu tuotantopuolen ammattitaidottomuuteen. Tuli sellainen olo, ettei ohjaaja ollut oikeastaan ohjannut. Intoa on liikaakin, taitoa ei nimeksikään. Suurimman osan ajasta kiemurtelin penkissä myötähäpeän vallassa. Vitsit eivät myöskään usein uponneet huumorintajuuni vaan tuntuivat mauttomilta... mutta tämä lienee makuasia. (Joukossa oli hauskojakin, päällimmäinen mielikuva silti tämä.)

Lopuksi mainittakoon, että Marjukka-siskon mielestä kotikutoisuus oli aseistariisuvaa ja hyväntuulista. Olen kuulemma liian vaativa teatterisnobi. :D

En mie tänne nykyään muuta ehdi...

...mutta päivitinpä edes katselulistan. Siitä varmaan on iloa lähinnä mulle.

Onko tauko ohi?

Ken tietää. Kenties olen vain kotona sairaana, ja minulla on kerrankin oikeasti aikaa. (Olis ihanaa, että aina olisi aikaa. Mutta päivässä on vain tietty määrä tunteja...)

Päivitinpä ainakin katselulistan. Sitä ajattelin taas pitääkin ajan tasalla. Toivottavasti myös katsottujen listaa. Arvostelut ovat edelleen eri asia. Olen harkinnut vaikkapa viikoittaisia pika-arvioita kaikista nähdyistä?

Jouduin taukoon.

Loppusyksyn kiireet kostautuivat, ja näköjään jostain piti karsia. En silti edes tajunnut karsineeni juuri tästä näin vahvasti, ennen kuin katsoin viimeisimmän kirjoituksen päiväystä.

Blogia ei silti ole kuopattu.

Knocked Up (2007)

Pisteeni: + + + + (movielens), 8 (imdb)

Elämänmakuinen komedia hurmaa realistisuudellaan ja nasevalla dialogillaan.

Mistä on kyse? Menestyvän naisen ja luuserimiehen yhden yön jutusta sikiää jälkikasvua.


Hyvää:

Tämä elokuva on käsittämättömän paljon parempi kuin voisi olettaa. Kyseistä väittämää hoetaan, mutta enpä itsekään osannut kuvitella, miten ja miksi juuri tämä komedia ihan oikeasti kohoaisi mauttomien komedioiden suosta.

No siten, että siinä on moniulotteiset, samastuttavat hahmot, harvinaisen sujuva käsikirjoitus sekä elämänmakuinen tarina, joka onnistuu olemaan herttainen olematta silti sokerinen. Harvoin kuulee dialogia, joka noin hykerryttävän hauskaa ja silti realistisen arkipuheen kuuloista!

Tämä on pieni, elämänmakuinen elokuva. Se sisältää jonkin verran absurdia (toisinaan mautontakin) huumoria, mutta pääasiassa kohtauksia, jotka naurattavat arkisella tuttuudellaan. Hahmot eivät elä liioitellussa tai idealistisessa elokuvamaailmassa, vaan vähäeleisessä ja monin tavoin epätäydellisessä - raadollisessakin - todellisuudessa.

Minä nyt vaan tykkäsin. Kannatti katsoa.

Huonoa:

Minä olisin voinut elää ilman sitä vähääkin mautonta komediaa. Varsinkin silmätulehduskohtausta. Toisaalta olen kuullut ihmisistä, jotka ovat pettyneet komediana markkinoidun leffan korkealentoisuuteen: heille jätkien sekoilua ei ollut tarpeeksi. Kaikkia ei voi miellyttää!



(1) Lähtökohdat:
Aihe + teemat + sävy -- 3,5
Juoni -- 4
Käsikirjoitus -- 4,5
Hahmot -- 3,5

= 15 / 20

(2) Toteutus:
Ohjaus + leikkaus + kuvaus -- 4
Lavastus + puvut + miljöö + efektit jne -- 4
Näyttelijät -- 4

= 12 / 15

(3) Elämys:
Tempauduin elokuvan maailmaan, unohdin itseni -- 3,5
Kokemus eli mielessä pitkään -- 3
Tahtoisin nähdä uudelleen -- 3

= 9,5 / 15

Yhteensä: 37/50 ===> 4-