Koska tämä on elokuvablogi, kerron, että kirjoitin tv:n puolelle ylistävän suosituskirjelmän elokuvasta Mysterious Skin. Se tulee huomenna telkkarista.
Enkä tunne pahaa omatuntoa, vaikka se olisi ylimainostuksen jälkeen kaikista kamala. Koska minusta se vaan oli niin hyvä.
maanantai 30. huhtikuuta 2007
perjantai 27. huhtikuuta 2007
The Boondock Saints (1999)
Pakko oli katsella telkkarista, niin hyviä pisteitä Movielens lupasi. (Ja oli oikeassa. Se usein on.)
Pisteeni: ++++ (movielens), 8 (imdb)
Vaikeasti luokiteltava, aidosti omaperäinen musta toimintakomedia valloittaa arvaamattomuudellaan ja hypnoottisilla päähenkilöillään.
Mistä on kyse? Toimintasankareina luonnonlahjakkaat kaksosveljekset päättävät itsekseen tuhota kaupungin rikolliset.
Hyvää: Olipa makea elokuva! Tämä oli mennyt minulta ihan ohi. Ilmestyi Suomessa epäilemättä suoraan dvd:lle jne. Perusfiilis oli häkellyttävän samanlainen kuin The Departedissa. Ihan kaikille en sitä tai tätä uskaltaisi suositella, mutta jos on tykännyt toisesta, uskaltaisin melkein luvata, että tykkää toisestakin. (Tämä toki oli niistä kahdesta ensin, vaikka itse tutustuinkin ensin The Departediin).
Suhtautumiseni pitäisi olla tosi kaksijakoinen. Leffan idea oman käden oikeudesta on vaarallinen ja vastenmielinen, enkä kannata sitä ollenkaan. Mutta jotenkin se ei haitannut. Romantisoidaan sitä pahempiakin asioita, kai, ja tämä on fikiota. Ne oudolla tavalla seksikkäät, sankarillisen antisankarilliset, hypnoottisen synkronoidut irlantilaisveljekset valloittivat minut niin täysin, etten voi ajatella epäkohtia.
Ja valloitti kokonaisuus muutenkin. Harvoin näkee elokuvaa, jossa ei oikeasti tiedä, mitä odottaa. (Taisin sanoa saman The Departedista.) Tässä oli joka kohtauksessa sellainen olo, että luvassa voi olla ihan mitä vain. Vautsi.
Myös Willem Dafoe oli tosi jees. Ja veljeksistä se Connor (kuvassa oikealla) oli suosikkini. Se oli komeampi ja coolimpi. Jotenkin suosikkiaan oli olennaista miettiä. Heh. Miksihän ne muuten vaikuttivat automaattisesti lyhyiltä? Olivat näköjään 178 ja 180 cm. (Terveisin nimim. "Pitää jostain ja alkaa obsessiivisesti kaivella nippelitietoa netistä".)
Huonoa? Se karmea viesti ja pohjavire. Tietty. Lisäksi leffa ei ehkä loppujen lopuksi kehittänyt draaman kaartaan mihinkään huimiin sfääreihin. Siksi neljä, ei enempää.
Kannattiko katsoa? Minusta aivan ehdottomasti.
Pisteeni: ++++ (movielens), 8 (imdb)
Vaikeasti luokiteltava, aidosti omaperäinen musta toimintakomedia valloittaa arvaamattomuudellaan ja hypnoottisilla päähenkilöillään.
Mistä on kyse? Toimintasankareina luonnonlahjakkaat kaksosveljekset päättävät itsekseen tuhota kaupungin rikolliset.
Hyvää: Olipa makea elokuva! Tämä oli mennyt minulta ihan ohi. Ilmestyi Suomessa epäilemättä suoraan dvd:lle jne. Perusfiilis oli häkellyttävän samanlainen kuin The Departedissa. Ihan kaikille en sitä tai tätä uskaltaisi suositella, mutta jos on tykännyt toisesta, uskaltaisin melkein luvata, että tykkää toisestakin. (Tämä toki oli niistä kahdesta ensin, vaikka itse tutustuinkin ensin The Departediin).
Suhtautumiseni pitäisi olla tosi kaksijakoinen. Leffan idea oman käden oikeudesta on vaarallinen ja vastenmielinen, enkä kannata sitä ollenkaan. Mutta jotenkin se ei haitannut. Romantisoidaan sitä pahempiakin asioita, kai, ja tämä on fikiota. Ne oudolla tavalla seksikkäät, sankarillisen antisankarilliset, hypnoottisen synkronoidut irlantilaisveljekset valloittivat minut niin täysin, etten voi ajatella epäkohtia.
Ja valloitti kokonaisuus muutenkin. Harvoin näkee elokuvaa, jossa ei oikeasti tiedä, mitä odottaa. (Taisin sanoa saman The Departedista.) Tässä oli joka kohtauksessa sellainen olo, että luvassa voi olla ihan mitä vain. Vautsi.
Myös Willem Dafoe oli tosi jees. Ja veljeksistä se Connor (kuvassa oikealla) oli suosikkini. Se oli komeampi ja coolimpi. Jotenkin suosikkiaan oli olennaista miettiä. Heh. Miksihän ne muuten vaikuttivat automaattisesti lyhyiltä? Olivat näköjään 178 ja 180 cm. (Terveisin nimim. "Pitää jostain ja alkaa obsessiivisesti kaivella nippelitietoa netistä".)
Huonoa? Se karmea viesti ja pohjavire. Tietty. Lisäksi leffa ei ehkä loppujen lopuksi kehittänyt draaman kaartaan mihinkään huimiin sfääreihin. Siksi neljä, ei enempää.
Kannattiko katsoa? Minusta aivan ehdottomasti.
torstai 12. huhtikuuta 2007
Blood Diamond (2006)
Katsottiin leffassa. Marjukka tahtoi enemmän kuin minä. Ja vissiin tykkäsikin.
Pisteeni: ++ (movielens), 4 (imdb)
Timantinmetsästystrilleri on synkkä ja pinnallinen kuin palkkionmetsästäjän sielu, eikä päälleliimattu saarnaavuus paranna kokonaisuutta.
Mistä on kyse? "Veritimantit" ovat pakkotyöllä louhittuja jalokiviä, joilla rahoitetaan Afrikan sisällissotia. Palkkionmetsästäjä tavoittelee isoa timanttia, toimittaja isoa juttua. Afrikan poika tahtoo vain löytää perheensä.
Hyvää: Ihan hienot maisemat. Ammattimaiset näyttelijänsuoritukset. Leonardo DiCaprion ihan oikeasti unohti olevan amerikkalainen, Djimon Hounsou onnistui puhaltamaan hahmoonsa jopa hieman sympaattisuutta. Jennifer Connelly veti ohuehkon roolinsa uskottavasti ja rohkealla kovuudella.
Huonoa: Tämä oli jotenkin kauhean vastenmielinen elokuva. Odotin parempaa, vaikken mitään ihmeitä edes odottanut. Kaikki oli pinnallista ja väkivaltaista, vaikka mukana oli tarkoitus olla paljonkin vakavaa sanomaa. On omituinen ja jännittävä saavutus olla samaan aikaan sekä turhauttavan pinnallinen että ärsyttävän saarnaava. Onnittelut siitä tälle leffalle.
Henkilöt jäivät sieluttomiksi kuoriksi. Koska en välittänyt heistä, lopun mukadramaattiset hetket eivät merkinneet minulle mitään. Lopullisesti dramatiikan vesitti turhautumisen tunne. Tätä ei voi sanoa ilman spoileria: Haloo, se Archer eli vielä vissiin puoli tuntia! Olisko sen ehkä voinut ihan varmuuden vuoksi kantaa sinne koneeseen? "Jaksan kyllä kantaa sinut." "Ei, ei, menkää te vain." "Aha, okei. Moi sitten." Mä en tajuu. Täysin itsetarkoituksellista juonikikkailua, jotta muka saadaan oikein viimeisen päälle melodraamaa.
Enpä ole vähään aikaan raahautunut leffaan asti katsomaan elokuvaa, josta olisin pitänyt näin vähän.
Kannattiko katsoa? Suosittelen The Last King of Scotlandia, jos tahdotte kuvia Afrikasta vuodelta 2007. Se on huomattavasti vähemmän ärsyttävä ja omaa enemmän taiteellisia ansioita. Toisaalta: jos "Mutta tässä on enemmän takaa-ajoja!" kuulostaa lupaavalta, katso ihmeessä tämä. Itse olisin jättänyt katsomatta.
Pisteeni: ++ (movielens), 4 (imdb)
Timantinmetsästystrilleri on synkkä ja pinnallinen kuin palkkionmetsästäjän sielu, eikä päälleliimattu saarnaavuus paranna kokonaisuutta.
Mistä on kyse? "Veritimantit" ovat pakkotyöllä louhittuja jalokiviä, joilla rahoitetaan Afrikan sisällissotia. Palkkionmetsästäjä tavoittelee isoa timanttia, toimittaja isoa juttua. Afrikan poika tahtoo vain löytää perheensä.
Hyvää: Ihan hienot maisemat. Ammattimaiset näyttelijänsuoritukset. Leonardo DiCaprion ihan oikeasti unohti olevan amerikkalainen, Djimon Hounsou onnistui puhaltamaan hahmoonsa jopa hieman sympaattisuutta. Jennifer Connelly veti ohuehkon roolinsa uskottavasti ja rohkealla kovuudella.
Huonoa: Tämä oli jotenkin kauhean vastenmielinen elokuva. Odotin parempaa, vaikken mitään ihmeitä edes odottanut. Kaikki oli pinnallista ja väkivaltaista, vaikka mukana oli tarkoitus olla paljonkin vakavaa sanomaa. On omituinen ja jännittävä saavutus olla samaan aikaan sekä turhauttavan pinnallinen että ärsyttävän saarnaava. Onnittelut siitä tälle leffalle.
Henkilöt jäivät sieluttomiksi kuoriksi. Koska en välittänyt heistä, lopun mukadramaattiset hetket eivät merkinneet minulle mitään. Lopullisesti dramatiikan vesitti turhautumisen tunne. Tätä ei voi sanoa ilman spoileria: Haloo, se Archer eli vielä vissiin puoli tuntia! Olisko sen ehkä voinut ihan varmuuden vuoksi kantaa sinne koneeseen? "Jaksan kyllä kantaa sinut." "Ei, ei, menkää te vain." "Aha, okei. Moi sitten." Mä en tajuu. Täysin itsetarkoituksellista juonikikkailua, jotta muka saadaan oikein viimeisen päälle melodraamaa.
Enpä ole vähään aikaan raahautunut leffaan asti katsomaan elokuvaa, josta olisin pitänyt näin vähän.
Kannattiko katsoa? Suosittelen The Last King of Scotlandia, jos tahdotte kuvia Afrikasta vuodelta 2007. Se on huomattavasti vähemmän ärsyttävä ja omaa enemmän taiteellisia ansioita. Toisaalta: jos "Mutta tässä on enemmän takaa-ajoja!" kuulostaa lupaavalta, katso ihmeessä tämä. Itse olisin jättänyt katsomatta.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2007
Psycho (1960)
Äiti oli ostanut tämän Anttilasta Tampereella kyläillessään. Katsoimme samana iltana. Äitini on oikeasti nähnyt tämän elokuvissa 60-luvulla, ja kokemus oli selvästikin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Minä en ollut koskaan nähnyt. Oli hauska sukupolvien kontrasti.
Pisteeni: +++½ (movielens), 7 (imdb).
Ennakko-odotukset ja kulttiasema värittivät kauhuklassikon katselukokemusta hyvässä ja pahassa niin, että siitä on käytännössä mahdoton muodostaa itsenäistä mielipidettä.
Hyvää: Ammattitaitoinen, tasapainoinen käsikirjoitus ja toteutus. Hitaudessaankin usein jännittävä tunnelma. Sujuva, paikoitellen jopa loistava dialogi. Kyllä tässä valtaosa hyvää oli, vaikka tämä lista tuntuu painottuvan toiselle puolelle.
Huonoa: Aika oli ehkä ajanut tästä hieman ohi. Valtavat odotukset eivät varmasti parantaneet asiaa. Kaiken kaikkiaan elokuva tuntui hidastempoiselta, asiat puhki selittävältä eikä lainkaan pelottavalta. (Mikä tosin on minusta tavallaan hyvä asia, koska en tykkää pelätä elokuvien ääressä.) Tuntui ikävästi siltä, että elokuvan alkuperäinen tarkoitus ja tunnelma on vesittynyt aikojen saatossa, kun äitini muisteli suunnilleen kirkuneensa leffateatterissa kauhusta, kun se äitihahmo kääntyi lopussa kameraan päin.
Mikä johtaa minut siihen viimeiseen massiiviseen, saman tien itse itseään puolustavaan huonoon puoleen, että tunsin salaisuuden ja tarinan jo ennalta. Oma vikani, että tunsin - vai onko? Psyko on niin iso osa elokuvahistoriaa, että tämä lienee maailman vika, ei minun.
Kannattiko katsoa? Toki. En osaa edes uskoa, että minulta kesti näin kauan nähdä tämä klassikko.
Pisteeni: +++½ (movielens), 7 (imdb).
Ennakko-odotukset ja kulttiasema värittivät kauhuklassikon katselukokemusta hyvässä ja pahassa niin, että siitä on käytännössä mahdoton muodostaa itsenäistä mielipidettä.
Hyvää: Ammattitaitoinen, tasapainoinen käsikirjoitus ja toteutus. Hitaudessaankin usein jännittävä tunnelma. Sujuva, paikoitellen jopa loistava dialogi. Kyllä tässä valtaosa hyvää oli, vaikka tämä lista tuntuu painottuvan toiselle puolelle.
Huonoa: Aika oli ehkä ajanut tästä hieman ohi. Valtavat odotukset eivät varmasti parantaneet asiaa. Kaiken kaikkiaan elokuva tuntui hidastempoiselta, asiat puhki selittävältä eikä lainkaan pelottavalta. (Mikä tosin on minusta tavallaan hyvä asia, koska en tykkää pelätä elokuvien ääressä.) Tuntui ikävästi siltä, että elokuvan alkuperäinen tarkoitus ja tunnelma on vesittynyt aikojen saatossa, kun äitini muisteli suunnilleen kirkuneensa leffateatterissa kauhusta, kun se äitihahmo kääntyi lopussa kameraan päin.
Mikä johtaa minut siihen viimeiseen massiiviseen, saman tien itse itseään puolustavaan huonoon puoleen, että tunsin salaisuuden ja tarinan jo ennalta. Oma vikani, että tunsin - vai onko? Psyko on niin iso osa elokuvahistoriaa, että tämä lienee maailman vika, ei minun.
Kannattiko katsoa? Toki. En osaa edes uskoa, että minulta kesti näin kauan nähdä tämä klassikko.
lauantai 7. huhtikuuta 2007
The Hunchback of Notre Dame (1996)
Mel Gibson -tilitykseni sai minut väliaikaisesti murtautumaan formaattiarvostelujen kahleista, ja huomasin kirjoittavani toisenkin vapaamuotoisen. Tämä tuskin muodostuu normiksi, koska tälleen näistä tulee pitkiä, rönsyileviä ja itsellenikin myöhemmin vaikeasti hahmotettavia.
Pisteeni: ++++ (movielens), 8 (imdb)
Onpa oikeasti aikaa siitä, kun olen nähnyt Disneyn piirretyn. yllätyin tästä yksilöstä erittäin positiivisesti. Muistan nähneeni sen kerran ja pettyneeni, mutta se olikin Disneyn aallonharjan jälkeen, Lion Kingit ja Kaunottaret ja hirviöt tuoreina mielessä. (Ja Aladdin. RAKASTAN Aladdinia.) Tämä oli viimeinen Disney, jonka vaivauduin elokuviin asti katsomaan. Useimpia tuoreita en ole nähnyt vieläkään. Formaatti särkyi.
Siis. Yllätyin erittäin positiivisesti. Olin unohtanut Disneyn vankkumattoman ammattitaidon. Olin unohtanut loistavan käsikirjoituksen ja kekseliäät visuaaliset oivallukset. Mikä tärkeintä, olin jopa unohtanut, että nämähän ovat musikaaleja!
Animaatioita on nykyään liikaa, mutta niistä liian harva on musikaali.
Tämähän ei tietenkään noudata Victor Hugon romaanin juonta. Siksi ihmiset tätä kai vihaavat. Mutta haloo - miten kyseisen teoksen voisi sovittaa lapsille niin, että puolet henkilöistä edelleen kuolee ja kaikki on kamalaa? Traumojahan siitä tulisi. Yksi vastaus on tietenkin, ettei sitten pitäisi sovittaa. Se onkin täysin järkevä mielipide. Jos kuitenkin lähdetään sovittamaan, ei sitä paljon tämän paremmin voi tehdä.
Paljon. Sen verran paremmin voisi, että jättäisi ne dorkat gargoilit pois ja tiivistäisi tunnelmaa vielä vähän. Siksi neljä pistettä, ei viittä. Gargoileillakin oli kuitenkin tavallaan oikeutuksensa: 1) käsikirjoittajien olisi ollut huiman vaikea kirjoittaa Quasimodolle kamaa yksin torniinsa (tosin esim. monologimaisilla lauluilla ja keskusteluilla Frollon kanssa se nytkin osin hoidettiin) 2) gargoilit ovat nykyiselläänkin pohjimmiltaan Quasimodon sydäntäsärkevän yksinäisyyden ilmentymä, mielikuvitusystäviä. Tätä sivutaan leffan alussa nopeasti, ennen kuin hahmojen merkitys haudataan slapstick-huumorin alle. Asiaa olisi voinut korostaa huomattavasti, tehdä huumorista vähemmän koheltavaa ja leikata määrää kolmesta yhteen tai kohteen, niin homma olisi kivisten kavereidenkin osalta voinut toimia. Jopa.
Muu oli hyvää. Elokuvassa oli synkkiäkin teemoja, ja moni kohtaus kosketti minua aidosti. Minusta tämä oli hyvin kunnioittava Disney-käsittely. Todellinen Disney-käsittely olisi ollut versio, jossa Esmeralda rakastuu Quasimodoon opittuaan tuntemaan tämän ja opimme, että sisäinen kauneus se tärkeintä on. Eikö? Eikö se, että Esmeralda ottaa komean kapteenin (kuten kirjassakin, mutta kirjassa kusipäisellä kapteenilla sattuu olemaan kihlattu ja vain lihallisia intressejä mustalaistyttöä kohtaan), lopultakin anna aika raadollisen ja realistisen kuvan maailmastamme?
Mitä vielä... Esmeralda on Disneyn kauneimpia sankarittaria. Tiina Lymi laulaa hyvin, en ollut tiennyt. Miksei se tee musikaaleja? Sen sijaan Quasimodon suomalainen esittäjä ei täyttänyt tehtäväänsä. Laulut olivat vaikeita, tiedän, mutta ei se nyt vaan mennyt tarpeeksi hyvin.
Jotkut keventävät kohtaukset tuntuivat Disneyn pakkopullalta, mutta muuten tämä elokuva tarjosi minulle hienon elämyksen ja vetosi tunteisiini aidosti. Oikein jees.
Pisteeni: ++++ (movielens), 8 (imdb)
Onpa oikeasti aikaa siitä, kun olen nähnyt Disneyn piirretyn. yllätyin tästä yksilöstä erittäin positiivisesti. Muistan nähneeni sen kerran ja pettyneeni, mutta se olikin Disneyn aallonharjan jälkeen, Lion Kingit ja Kaunottaret ja hirviöt tuoreina mielessä. (Ja Aladdin. RAKASTAN Aladdinia.) Tämä oli viimeinen Disney, jonka vaivauduin elokuviin asti katsomaan. Useimpia tuoreita en ole nähnyt vieläkään. Formaatti särkyi.
Siis. Yllätyin erittäin positiivisesti. Olin unohtanut Disneyn vankkumattoman ammattitaidon. Olin unohtanut loistavan käsikirjoituksen ja kekseliäät visuaaliset oivallukset. Mikä tärkeintä, olin jopa unohtanut, että nämähän ovat musikaaleja!
Animaatioita on nykyään liikaa, mutta niistä liian harva on musikaali.
Tämähän ei tietenkään noudata Victor Hugon romaanin juonta. Siksi ihmiset tätä kai vihaavat. Mutta haloo - miten kyseisen teoksen voisi sovittaa lapsille niin, että puolet henkilöistä edelleen kuolee ja kaikki on kamalaa? Traumojahan siitä tulisi. Yksi vastaus on tietenkin, ettei sitten pitäisi sovittaa. Se onkin täysin järkevä mielipide. Jos kuitenkin lähdetään sovittamaan, ei sitä paljon tämän paremmin voi tehdä.
Paljon. Sen verran paremmin voisi, että jättäisi ne dorkat gargoilit pois ja tiivistäisi tunnelmaa vielä vähän. Siksi neljä pistettä, ei viittä. Gargoileillakin oli kuitenkin tavallaan oikeutuksensa: 1) käsikirjoittajien olisi ollut huiman vaikea kirjoittaa Quasimodolle kamaa yksin torniinsa (tosin esim. monologimaisilla lauluilla ja keskusteluilla Frollon kanssa se nytkin osin hoidettiin) 2) gargoilit ovat nykyiselläänkin pohjimmiltaan Quasimodon sydäntäsärkevän yksinäisyyden ilmentymä, mielikuvitusystäviä. Tätä sivutaan leffan alussa nopeasti, ennen kuin hahmojen merkitys haudataan slapstick-huumorin alle. Asiaa olisi voinut korostaa huomattavasti, tehdä huumorista vähemmän koheltavaa ja leikata määrää kolmesta yhteen tai kohteen, niin homma olisi kivisten kavereidenkin osalta voinut toimia. Jopa.
Muu oli hyvää. Elokuvassa oli synkkiäkin teemoja, ja moni kohtaus kosketti minua aidosti. Minusta tämä oli hyvin kunnioittava Disney-käsittely. Todellinen Disney-käsittely olisi ollut versio, jossa Esmeralda rakastuu Quasimodoon opittuaan tuntemaan tämän ja opimme, että sisäinen kauneus se tärkeintä on. Eikö? Eikö se, että Esmeralda ottaa komean kapteenin (kuten kirjassakin, mutta kirjassa kusipäisellä kapteenilla sattuu olemaan kihlattu ja vain lihallisia intressejä mustalaistyttöä kohtaan), lopultakin anna aika raadollisen ja realistisen kuvan maailmastamme?
Mitä vielä... Esmeralda on Disneyn kauneimpia sankarittaria. Tiina Lymi laulaa hyvin, en ollut tiennyt. Miksei se tee musikaaleja? Sen sijaan Quasimodon suomalainen esittäjä ei täyttänyt tehtäväänsä. Laulut olivat vaikeita, tiedän, mutta ei se nyt vaan mennyt tarpeeksi hyvin.
Jotkut keventävät kohtaukset tuntuivat Disneyn pakkopullalta, mutta muuten tämä elokuva tarjosi minulle hienon elämyksen ja vetosi tunteisiini aidosti. Oikein jees.
perjantai 6. huhtikuuta 2007
The Passion of the Christ (2004)
Pisteeni: Pohjat tuli.
Kieltäydyn tekemästä tästä normaalia arvostelua. Siis kieltäydyn. Nyt ei ole mitään hyvää-huonoa-muuta, vaan pelkkää huonoa.
Mel Gibson ei ole terve. Kuka tahtoo tehdä tällaisen elokuvan? Olin varautunut pahimpaan... tai niin luulin. Odotin väkivaltaa. Odotin, että herra ohjaaja on hykerrellen kiduttanut fiktiivistä Kristustaan. Siihen nähden on suoranainen ihme (ja osoitus väkivallan järkyttävästä määrästä ja raakuudesta), millaiseen empatiashokkiin jouduin leffan ääressä.
En voi kuin todeta, että jos iso määrä maailman ihmisiä on pystynyt vapaaehtoisesti katsomaan tämän alusta loppuun, minä olen vielä herkempi ja empaattisempi kuin luulin.
Tämä olisi ollut ensimmäinen leffa, josta olisin kävellyt ulos. Onneksi en mennyt elokuvateatteriin katsomaan. Ennustin oikein - vaikka en odottanut mitään läheskään näin raakaa.
Onko mitään perusteita olettaa, että Kristusta kohdentiin NOIN sadistisesti? Sotilaat alkoivat mätkiä jä rääkätä häntä aivan täysillä heti Gethsemanesta vangittuaan. Kaikki vedettiin sata kertaa pahemmaksi kuin itse olisin osannut visioida. Ei vain nauloja käsien läpi, vaan olkapäät sijoiltaan. Aargh.
En tunne edes olevani naiivi, kun en usko Gibsonin visioon. Tämä on äärisadistisen miehen märkä päiväuni. Gibson olisi kai tahtonut itse olla hakkaamassa Kristusta. Ollapa roomalainen sotilas, päästä taistelutantereelle mätkimään miekalla raajoja poikki ja raiskaamaan vihollisia. Mel-raukka syntyi väärälle vuosisadalle.
Niin. Siis. En tajua tämän elokuvan ideaa. En näe siinä mitään hyvää. Sen katsominen oli tuskaa, vaikka käännyin kokonaan pois ja tein muuta aina, kun mäiskettä ja rutinaa alkoi kuulua. Jos tämän oli tarkoitus herättää minut tajuamaan, mitä ihmiset tekivät Jumalan pojalle, niin kiitti vaan, mutta ennemmin tämä ajaa minut asian kieltämisen tilaan. Liika on liikaa.
Lisäksi Jim Cazaviel ei vastannut mielikuvaani kristuksesta, ei hehkunut mitään ylimaallista. Olipa vain verinen mies.
Jotain positiivista? Tämä sai minut tajuamaan, miten loistava, mietitty ja tarkasti lähteisiin perustuva Jesus Christ Superstar on. Enemmän kuin tiesinkään. Katsokaa, ihmiset, se. Ei tätä verijuhlaa.
Kieltäydyn tekemästä tästä normaalia arvostelua. Siis kieltäydyn. Nyt ei ole mitään hyvää-huonoa-muuta, vaan pelkkää huonoa.
Mel Gibson ei ole terve. Kuka tahtoo tehdä tällaisen elokuvan? Olin varautunut pahimpaan... tai niin luulin. Odotin väkivaltaa. Odotin, että herra ohjaaja on hykerrellen kiduttanut fiktiivistä Kristustaan. Siihen nähden on suoranainen ihme (ja osoitus väkivallan järkyttävästä määrästä ja raakuudesta), millaiseen empatiashokkiin jouduin leffan ääressä.
En voi kuin todeta, että jos iso määrä maailman ihmisiä on pystynyt vapaaehtoisesti katsomaan tämän alusta loppuun, minä olen vielä herkempi ja empaattisempi kuin luulin.
Tämä olisi ollut ensimmäinen leffa, josta olisin kävellyt ulos. Onneksi en mennyt elokuvateatteriin katsomaan. Ennustin oikein - vaikka en odottanut mitään läheskään näin raakaa.
Onko mitään perusteita olettaa, että Kristusta kohdentiin NOIN sadistisesti? Sotilaat alkoivat mätkiä jä rääkätä häntä aivan täysillä heti Gethsemanesta vangittuaan. Kaikki vedettiin sata kertaa pahemmaksi kuin itse olisin osannut visioida. Ei vain nauloja käsien läpi, vaan olkapäät sijoiltaan. Aargh.
En tunne edes olevani naiivi, kun en usko Gibsonin visioon. Tämä on äärisadistisen miehen märkä päiväuni. Gibson olisi kai tahtonut itse olla hakkaamassa Kristusta. Ollapa roomalainen sotilas, päästä taistelutantereelle mätkimään miekalla raajoja poikki ja raiskaamaan vihollisia. Mel-raukka syntyi väärälle vuosisadalle.
Niin. Siis. En tajua tämän elokuvan ideaa. En näe siinä mitään hyvää. Sen katsominen oli tuskaa, vaikka käännyin kokonaan pois ja tein muuta aina, kun mäiskettä ja rutinaa alkoi kuulua. Jos tämän oli tarkoitus herättää minut tajuamaan, mitä ihmiset tekivät Jumalan pojalle, niin kiitti vaan, mutta ennemmin tämä ajaa minut asian kieltämisen tilaan. Liika on liikaa.
Lisäksi Jim Cazaviel ei vastannut mielikuvaani kristuksesta, ei hehkunut mitään ylimaallista. Olipa vain verinen mies.
Jotain positiivista? Tämä sai minut tajuamaan, miten loistava, mietitty ja tarkasti lähteisiin perustuva Jesus Christ Superstar on. Enemmän kuin tiesinkään. Katsokaa, ihmiset, se. Ei tätä verijuhlaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
