Nyt tiedän, mitä tapahtuu, kun taitava ja omistautunut musikaaliohjaaja-koreografi saa huippumenestyksen aallonharjalla käyttöönsä rajattoman budjetin.
Syntyy niin typerryttäviä musiikkinumeroita, että katsoja saa rullata leukansa ylös lattialta.
Pisteet: 8 (IMDB) * * * * (Movielens)
Olin Rotten Tomatoesin yllättävän korkeista kriitikkoarvosanoista päätellyt, ettei tämä leffa ehkä ole kokonaan paska. (IMDB:stä ei tässä kannata puhua... kun yli 50% arvosanoista on ykkösiä, meneillään on kenties jonkinlainen vihakampanja.) Mutta, niinku, vau. Voisiko musiikkinumeroita toteuttaa valkokankaalla tämän upeammin ilman sydänkohtausten riskiä sekä esiintyjissä että katsojissa? Kuvakulmat ovat kekseliäitä, kamera liikkuu musiikin mukana kuin tanssien, lavasteet ja puvut vaihtuvat hengästyttästi kuin Bollywoodissa, energiaa ja jippoja on lähes joka numerossa vähintään kolmen kappaleen edestä. Mahtavaa. (Pidän esimerkiksi poikien kauhurokkinumeroa romutarhassa ja prom-numeroa täyden kympin malliesimerkkeinä.) Erityiset bonuspisteet runsaille nyökkäyksille teatterin ja genren juurien suuntaan.
Skaalan toisessa ääripäässä on se tosiasia, että tämä on sokerinen teinileffa. Juoni ja puhekohtaukset ovat välttämätöntä pakkopullaa musiikki-iloittelun lomassa (enkä siksi voi antaa leffalle enempää kuin nelosen viidestä). Dialogista on kuitenkin tehty suht' toimivaa, eikä se tuottanut minulle tuskaa (jos nyt ei iloakaan). Disney ja HSM-perinteet ovat sanelleet tiukat puitteet sille, mitä leffassa saa ja pitää olla, ja tarkkaan säädellyllä väylällään elokuva navigoi tyylipuhtaasti. (Kenellekään ei varmaan tullut mieleenkään vaatia tältä teokselta seksiä, huumeita ja teiniraskauksia. Niiden puutteesta en anna miinusta. Jos astuit saliin nimenomaan näiden toivossa, saat oikeutetusti antaa tälle ykkösen - ja toisen mokoman omalle mediasivistyksellesi.)
Nuoret näyttelijät ovat minusta sympaattisia ja asiaankuuluvan sokerisen sööttejä. Joskus hiukan ylinäytellään, mutta ei missään vaiheessa lähelläkään Meryl Streepin Mamma Mia -tasoa (voi, Meryl... en ikinä pääse yli suorituksen tuottamasta tuskasta). Musiikki ajaa asiansa (kyyhkyläisten valssi on jopa kaunis), vaikka onkin erittäin popahtavaa. Esiintyjien lauluäänet on ikävä kyllä edelleen ylimiksattu metalliseksi massaksi, kuten tässä leffasarjassa on ollut tapana.
Ohjaaja Kenny Ortega on selkeästi rakastunut nuoreen Zac Efroniin hiukan samaan tapaan kuin Burton Deppiin. Efron on kuvissa 95% ajasta, eikä kukaan enää edes teeskentele, että elokuvassa olisi kahta tasavertaista tähteä. Saati kuutta. Efron-tykitys on onneksi ilo silmälle (ja korvalle... okei, enimmäkseen silmälle). Sympaattisesta muovipojasta on yhtäkkiä sukeutunut aito mestaritanssija. Mystistä, mutta vaikuttavaa. Ja lupaavaa Footloose-musikaalin kannalta. Senhän Ortega ja Efron seuraavaksi tekevät yhdessä.
Footloose-uutinen ilahduttaa minua. Se tarkoittaa, ettei Efron valehdellut sanoessaan, ettei aio tehdä Travoltoja, vaan rakastaa musikaaleja ja tahtoo tehdä niitä vaikka koko ikänsä. Useimpien ihmisten mielestähän kyseessä on huonoin mahdollinen liike. Välttääkseen roolin ja genren vangiksi jäämistä pojan pitäisi nyt tehdä vakavaa draamaa, kenties mielisairaana hahmona, ehkä jotain historiallista. Tai danielradcliffet lavalla. Jotain mahdollisimman erilaista ja äkkiä. Footloosen taustalla ei ymmärtääkseni ole sopimusvelvoitteita, joten sen tekemiseen on kaksi mahdollista syytä: (1) halu takoa kun rauta on kuumaa ja rahastaa maksimaalisesti, (2) aito halu tehdä tämä elokuva. Tyhmempikin toivottavasti ymmärtää, että vaihtoehto ykkönen tuottaisi vain lyhytaikaista hyötyä, joten kakkoseen on suht' helppo uskoa. Ainakin jos haluaa uskoa. Heh. (Nähtäväksi jää silti, tuleeko musikaaleja mitenkään säännöllisesti lisää tämänkin jälkeen. Edes minä en oikein usko siihen. Hollywood on kiireinen paikka. Hugh Jackmankin on ollut kehittämässä musikaaleja itselleen viimeiset viisi vuotta, mutta eipä niistä vieläkään näy kuin pari in development -mainintaa IMDB:ssä.)
Harhapolun jälkeen totean yhteenvedonomaisesti: jos on aito musikaalifani, tämä kannattaa oikeasti katsoa. Teinihattaran jaksaa helposti niellä seuraavaa genrensä näyttävintä musikaalinumeroa odotellessa.
P.S. NIIN paljon parempi kuin julkkiksilla ylilastattu Mamma Mia. Sokerin yliannostus on - gasp - pienempi.
