On aina hauskaa keksiä uusi systeemi. :) (Tänään näköjään kirjoitan vähän enemmänkin, sanottavaa riittää ;)
Leffaviikko 05.08. - 11.08.
Mamma Mia! (2008)
Pisteeni: IMDB 2 (/10), Movielens 1 (/5)
Hyvää: Amanda Seyfried, joka voisi minä päivänä tahansa nousta musikaalilavoille. (IMDB:n mukaan onkin opiskellut ooppera- ja musikaalilaulua vuosikaudet, ei ihme.)
Kolmen isäehdokkaan keskinäinen sanailu tarjosi leffan harvat oikeasti hauskat hetket. Erikoismaininta todella hauskalle ja sympaattiselle Colin Firthille. Meinasin kirjoittaa "joka kanavoi onnistuneesti Hugh Grantia", mutta onhan Firth itsekin legendaarinen Mr. Darcy, joten ehkä annamme kunnian aseistariisuvan seipäännielleestä olemuksesta herralle itselleen.
Muutama vakava kohtaus toimii, kun maanisesta tekopirteydestä päästään hetkeksi irti.
Kaikki kunnia ohjaajalle sentään siitä, ettei musiikkinumeroita ole jätetty lavamaisen staattisiksi á la Phantom of the Opera. (Miten pitkä se tunneli VOI olla, kun luolaan soutaminen kestää ja kestää? Se mikä toimii lavalla, ei kerta kaikkiaan toimi valkokankaalla. Lavalla ei ehdi silmäänsä räpäyttää, kun valkokankaalla toiminta samassa paikassa tuntuu jo aikansa eläneeltä.) Mamma Mia!:n ohjaaja liikuttelee musiikkinumeroita onnistuneesti, luo siirtymiä ja montaaseja. Eli jotain on sentään tehty oikein.
Huonoa: Kun tekee musikaalia, kannattaisiko palkata koreografi? Entä kuvaaja, joka osaa ottaa jotain irti musikaalin räiskeestä? Tämä ohjaaja päätti ilmeisesti pärjätä ilman. Täti on alkuperäisen lavashow'n teatteriohjaaja, ensi kertaa pappia kyydissä eikä kerta kaikkiaan ole osannut tehdä elokuvaa. Hän näköjään päätti myöskin melko pitkälti jättää ohjaamatta. Näyttelijät tekevät mitä tahtovat, kunhan maanista energiaa riittää.
Ohjaaja: "Nyt on näyttävän numeron paikka! Hyppikää energisesti!"
*Hyppivät*
Ohjaaja: "Energisemmin!"
*Hyppivät. Yleisö peittää silmänsä myötähäpeän kourissa*
Ohjaaja: "Te kaksi, olette homoja! Olkaa homoja!"
Näyttelijä: "Öö... miten?"
Ohjaaja: "Hyppikää energisesti, improvisoikaa!"
*Miehet hyppivät energisesti ja halaavat kömpelösti*
Ohjaaja: "Olkaa homompia! Homompia!"
*Ottavat paidat pois ja jatkavat noloa hyppimistä*
Musikaalin tekijöillä oli asenne kohdallaan. Yritys oli kovaa. En oikeastaan syytä näyttelijöitä mistään. (Vaikkakin: miten Meryl Streepin kaltainen huippuammattilainen VOI ylinäytellä noin pahasti? Ja näyttelijänvalinnoista ainakin sen verran, ettei Pierce Brosnanin lauluääntä ollut hauska kuunnella edes vitsinä...)
Tässä elokuvassa kaikki kaatuu tuotantopuolen ammattitaidottomuuteen. Tuli sellainen olo, ettei ohjaaja ollut oikeastaan ohjannut. Intoa on liikaakin, taitoa ei nimeksikään. Suurimman osan ajasta kiemurtelin penkissä myötähäpeän vallassa. Vitsit eivät myöskään usein uponneet huumorintajuuni vaan tuntuivat mauttomilta... mutta tämä lienee makuasia. (Joukossa oli hauskojakin, päällimmäinen mielikuva silti tämä.)
Lopuksi mainittakoon, että Marjukka-siskon mielestä kotikutoisuus oli aseistariisuvaa ja hyväntuulista. Olen kuulemma liian vaativa teatterisnobi. :D
4 kommenttia:
Nyökyttelin täällä niin, että pää irtoaa. :D Mulla on kaksijakoinen suhtautuminen tähän elokuvaan: toisaalta ajattelin kaikesta täsmälleen niin kuin sinäkin, toisaalta ajattelen, että so what, leffa oli pirteää ja hyvän mielen tuottavaa hömppää. Jos olisin lehdessä leffakriitikkona antaisin työn toiselle, koska tähtiä tulis joko 2 tai 4 (viidestä) riippuen kummalta kantilta arvostelee.
Olin ihan iloisella ja laulavaisella mielellä leffasta poistuessa, mutta ensimmäisenä sieltä iloisten tunnelmien lomasta nousi mieleen, että helkkari eihän tässä tanssittu ollenkaan! Grrr! "Tanssikohtaukset" oli vain juoksua, pyörimistä, hyörimistä ja jossain kohden pientä yritystä, mutta 10-vuotias tanssijanalkukin olisi keksinyt parempaa.
Alussa muistan kammonneeni ylinäyttelyä, mutta jotenkin siihen tottui (oli pakko tottua) elokuvan edetessä. Seyfried oli heti leffan alussa niin loistava, että melkein harmitti, kun kesti jokseenkin pitkään ennen kuin hän pääsi uudestaan kunnolla esiin.
Joo, tämä yleinen linja tuntuu mielipiteissä olevan melko tyypillinen ainakin sen perusteella, mitä itse olen ihmisiltä kuullut. Paitsi, että jotkut anteeksiantavammat ovat tykänneet kotikutoisuudesta. Sallittakoon se heille.
Mulle tämä oli jotain niin kamalaa, etten ollut yhtään iloisella tai laulavaisella mielellä edes teatterista poistuessani. Mielessä pyörivät vain viime vuosien onnistuineet musikaalifilmatisoinnit (etunenässä Hairspray, joka otti kaiken irti koreografiasta). Harmitti. Mitä tuhlausta. Mielestäni on anteeksiantamatonta antaa musikaali tehtäväksi ihmisille, jotka eivät osaa tehdä musikaalia valkokankaalle.
Ylinäyttelemiseen tosiaan hieman tottui. Pakkohan se oli. Mutta jotenkin... mulle tässä kokonaisuudessa oli liikaa pöyristyttäviä elementtejä ja aivan liian vähän mitään sympaattista, että jaksaisin naureskella edes päätäni pyöritellen.
En vielä voi tähän kovin paljon sanoa, koska leffa on vielä näkemättä. Mutta tuo kuvaus maaninen tekopirteys kuulostaa loistavalta ja eihän mikään missä on Amanda voi olla paska eihän.)
En arvostele tätä elokuvaa vakavan draaman ihalijana vaan nimenomaan musikaalifanina. Musikaalien ystävänä olen luonnollisesti myös maanisen pirteyden suuri ystävä. (Hairspray, anyone? Tai jopa High School Musical, jestas sentään.)
MUTTA: tässä pirteys oli oikeasti TEKOpirteyttä. Minun silmissäni ei missään määrin mukavaa katsottavaa.
Luonnollisesti vain minun mielipiteeni.
Amanda ei ollut paska, mutta milloin yksi (tai useampi) hyvä esiintyjä on pelastanut ammattitaidottomasti toteutetun elokuvan?
Pahoittelen jyrkkyyttäni, moni on tästä tykännytkin. Olen epäilemättä varsinainen snobi, kun kaipailen ammattitaitoa.
Lähetä kommentti