The X Files: I Want to Believe (2008)
Pisteeni: imdb 7 / movielens * * * ½
Hyvää: Harvaan elokuvaan voi kääriytyä kuin vanhaan, lämpimään villapaitaan. Tähän elokuvaan voi, verisistä rikosteemoista huolimatta. Pimeässä salissa tajusin yllätyksekseni, miten minulla on ollut ikävä Mulderia ja Scullya. Koin ihmeen luontevan jälleennäkemisen vanhojen ystävien kanssa. (Vaikken ikinä edes ollut mikään die hard -fani.)
Kässäri on napakka. Dialogi toimii varsinkin alkupuolella. Mulder saa aivan loistavia vuorosanoja. Oliko se aina noin charmantti ja poikamaisen nenäkäs? Oli kai se.
On ihanaa nähdä Mulder ja Scully yhdessä ihan oikeana pariskuntana. Ja kutsuvatko he silti toisiaan Mulderiksi ja Scullyksi? Totta kai.
Oli ehdottoman hyvä ratkaisu jättää ufot pois kuvioista. Irrallinen viikon hirviö -tarina on klassista X-filesia.
Huonoa: Leffa muuttuu edetessään vakavaksi, melodramaattiseksi, jopa saarnaavaksi. Herkullisen alun perusteella olisin voinut antaa tälle enemmänkin tähtiä, mutta ikävä kyllä nautin lopusta vähemmän. Kevyempi ote olis ollut kivempi, vaikka jännitystäkin toki tarvitaan.
Anteeksi, mutta miten Scully voi yhä epäillä kaikkea yliluonnollista? Lähellä oli, etten purskahtanut nauruun, kun tyypit väittelivät samasta asiasta kolmannen kerran vartin sisään. Ja kuka oli oikeassa... niinpä niin. "Tietenkin tuo selvänäkijä on huijari. Ehei, minä EN usko. Miten niin olisin voinut oppia jotain, koska en ole ollut oikeassa kertaakaan kymmenen vuoden aikana? Tuo loukkaa minua, Mulder."
Leffan hetkittäisistä heikkouksista huolimatta nautin olostani enkä kadu ollenkaan, että lähdin viettämään nostalgista parituntista vanhojen TV-ystävieni seurassa.
Sleuth (2007)
Pisteeni: imdb 7 / movielens * * * ½
Hyvää: Käsikirjoitus on suoraan käsikirjoitusten taivaasta. Harold Pinter (äännetään muuten ihan "pinter", ei [ai] kuten sanassa "pint") on Ihan Oikea Näytelmäkirjailija, ja sen huomaa. Jonkun mielestä teatterimainen dialogi tuntuu varmasti luonnottomalta ja/tai paperiselta, minusta se on käsittämättömän mahtavaa.
Jude Law ja Michael Caine ovat ainoat näyttelijät koko elokuvassa. Heitä voi katsella kuin teatterin lavalla ikään. Tämä on Ihan Oikeaa Näyttelemistä, ei efekti-ilotulitusta tai nopeita leikkauksia. Teatterimaisuus voi jostakusta olla tylsää, minusta aivan käsittämättömän mahtavaa.
Elokuvan ahdistava tunnelma on vangitseva.
Sori, mutta joudun erikseen mainitsemaan, että Jude on tässä hirveän hyvännäköinen. Varsinkin loppua kohti, jolloin tuntuu ammentavan läpimurtoroolistaan Wilden Lord Alfred Douglasina. Tässä he ovat kaikki, ja tuosta kauniimmaksi ei mies tule. (Myös Michael Caine on oikein viehättävä vanhaksi herrasmieheksi.)
Huonoa: Ohjaaja Kenneth "Shakespeare-jumala" Branagh pihtaa varsinkin alussa lähikuvia niin, ettei hahmoihin meinaa saada mitään kosketuspintaa. Olisin arvostanut enemmän, jos teatterimaisuudesta olisi pidetty kiinni vielä ärhäkämmin.
Leffan kolmatta näytöstä on ilmeisesti muutettu alkuperäisversiosta rajusti. Nautin kyllä suuresti osion homoeroottisista viboista, mutta juonellisesti se oli todella lattea ja loppui kuin seinään jättäen katsojan epäuskon valtaan... nimittäin sen suhteen, voiko elokuva todella loppua tähän. Ehkäpä olisi kannattanut säilyttää enemmän elementtejä alkuperäisestä lopusta (vaikken edes tiedä, millainen se on).
Lähinnä tästä syystä joudun antamaan elokuvalle noinkin heikot pisteet. Se rakensi odotuksia, joita ei millään lailla lunastanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti