The Long Kiss Goodnight (1996)

Olen nähnyt tämän lukuisia kertoja. Mulla on tähän joku fiksaatio. Taas piti katsoa, kun tuli tv:stä.

Pisteeni: ++++ ½ (movielens), 9 (imdb).

Toimintatrilleri ei yritä olla enempää kuin on, mutta on aivan täydellinen siinä, mitä on - ja tarjoaa lisäksi omillaan pärjäävän naispäähenkilön.

Mistä on kyse? Nainen on muistinmenetyksen jälkeen rakentanut itselleen kiltin elämän äitinä ja opettajana. Käy ilmi, että alkuperäinen elämä oli hieman vaarallisempi.

Hyvää: Tällä elokuvalla on hallussaan ennätys. En ole tainnut käydä katsomassa mitään muuta leffaa teatterissa kolmea kertaa. (Kahdesti olen nähnyt varmaan kymmeniä.) Tällä katselukerralla syvennyin miettimään, mikä tässä teki 15-vuotiaaseen Anneen niin valtavan vaikutuksen. En löytänyt sataprosenttista vastausta, mutta pari asiaa:

(1) Vesirataskohtaus, leffan käännekohta (josta ei tuon parempaa kuvaa löytynyt), on minusta järisyttävä. Pahikset upottavat kiltin Samanthan hyiseen veteen toistuvasti - ja millainen naarastiikeri sieltä lopulta nouseekaan! Pidän usein seksikkäinä aivan karmeita ja väkivaltaisia asioita, ja tässä on yksi niistä. (Opimme myös, että makuni oli sama jo 15-vuotiaana. Minkä tiesin kyllä.)

(2) Sankaritar ei odota pelastusta tai edes tukea, vaan toimii omillaan. Tämä oli aikana ennen Buffya, Xenaa tai ketään. Aidosti itsenäiset naissankarit ovat harvinainen ja hieno juttu. Ennen 90-luvun puoliväliä voimme nopeasti laskea ne halki vuosien: Alienin Ripley ja... Alienin Ripley. Ja hänkin on aika aseksuaalinen olento.

(3) Minusta Timothy-pahiksella (Graig Bierko) ja Geenalla oli ihana kemia ja intensiivisiä kohtauksia. Mies oli silmissäni kauhean seksikäs... ja on kai vieläkin. Jos sädekehä on luotu 15-vuotiaana, se ei noin vain karise.

(4) on suurin kohta: Tämä on teknisesti hieno leffa. Ei taiteellinen, ei koskettava, mutta lajissaan harvinaisen täydellinen. Dialogi on ehkä kliseistä, mutta äärimmäisen napakkaa ja sisäisesti uskottavaa. Puujalkavitsit eivät miellytä kaikkia, mutta minua ne naurattavat. Hahmojen motiivit ja juonen rakenne on mietitty harvinaisen toimiviksi, eikä pikkiriikkistä suurempia juoniaukkoja jää. Tämä on täydellinen malliesimerkki siitä, miten eskapistinen toimintaelokuva pitää rakentaa.

Huonoa: Täydellinen pinnallisuus? Silmitön väkivalta? No, haloo. Lopun suruton teurastus on hyvin masentavaa katsottavaa, jos sitä alkaa miettiä. Onneksi elokuvat ovat fiktiota. Mielikuvissa voi leikkiä asioilla, jotka tosielämässä tietenkin olisivat väärin. Se on vapauttavaa. Lisäksi leffan alkupuoli (rataskohtaukseen asti) on minusta parempi kuin loppupuoli. Loppu ei lässähdä pahasti, mutta siitäkin vähän miinusta.

Kannattiko katsoa? Duh. Totta kai. Kerta ei varmaankaan ollut viimeinen. Nytkään en aikonut katsoa, mutta pakko oli.