Olen nyt itselleni kaksi elokuvakäyntiä velkaa... Tai periaatteessa ehkä yhden, koska edellisellä elokuvaviikolla katsoin kaksi? Kerran viikossa nimittäin saa leffassa käydä. Tämä perinne alkoi Glasgow'ssa ja jatkui enemmän tai vähemmän säännöllisenä kolme siellä asuttua vuotta. Siellä tosin oli enemmän tarjontaa. Suomessa on joskus aivan mahdotonta löytää teattereista joka viikko elokuvaa, jonka haluaisi nähdä.
Tällä hetkellä katselulistalle kelpaavia elokuvia riittäisi. On vaan ollut kiire. Mutta kohta tulee kiire nähdä noista edes osa, ennen kuin lähtevät kaikki kertarysäyksellä pois (niin käy aina!), joten ehkä käytän hyväksi kahden elokuvan katseluoikeuttani. Ehkä jo tällä viikolla.
Oh! What a Lovely War (1969)
Pisteeni: 9 (imdb), * * * * ½ (movielens)
Taustaa: Käänsin tämän tällä kertaa Leffa-kanavalle. Olen nyt jostain sattuman oikusta tekstittänyt saman elokuvan sekä DVD:lle että TV-levitykseen. Haluaisin tietää, kuinka iso osa käännöksestä on alitajuisesti samaa, vaikka DVD-käännöksestä oli aikaa parikin vuotta enkä suoraan muistanut kuin muutaman mieleenpainuvimman rivin. No, jos ostan DVD:n niin kuin olen aikonut, saan ilmeisesti kaupan päälle oman ikimuistoisen tekstitykseni. "Jee."
Hyvää: Tämä unohdettu kulttihitti on aivan loistava. Musikaali 1. maailmansodasta, sotamusikaali. Svengaava, riipaiseva sotaelokuva. Absurdeja symbolisia sotaleikkejä eteläenglantilaisessa merenrantaparatiisissa, sodan osapuolet kiteytettynä keulakuvikseen seisoskelemassa ison kartan päällä. Seassa karun realistisia sotakohtauksia mutta vain vähän verta (kuolema tulee symbolisesti - tämän voisi hyvin näyttää koululapsille). MIKÄÄN ei kuvaa sodan järjettömyyttä osuvammin kuin tämä yllättävä sekoitus, joka toimii vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja. Musikaalielementit eivät halveeraa sotaa tai hälvennä sen kauhuja. Päin vastoin, kaikki korostuu.
Musiikki on oikeita 1. maailmansodan lauluja. Sanoituksissa upeaa mustaa huumoria, josta elokuva (ja sitä ennen alkuperäinen lavaversio) lienee saanut henkensä.
Loppu on pysäyttävä. En muista montaa vaikuttavampaa. Voi miten minä itkin.
Huonoa: Tai ennemminkin omintakeista: Hahmoja tulee, menee ja kuolee niin, että he ovat yhtä iloisen sekavaa massaa. Päähenkilöitä tässä ei oikeastaan ole. Mutta se on itsetarkoituksellista. Kasvottomia sotilaita. Pääosassa on sodan hulluus.
Kannattiko katsoa? Ehdottomasti. Tämä on aidosti omaperäinen, kiinnostava ja ajatuksia herättävä elokuva. Lopun kyynelvirrat takaavat, ettei elämys unohdu nopeasti.
2 kommenttia:
Pieni lisäys tuohon Bugsy Malone -musikaaliin. Kaikkia lauluja ei siinä suinkaan oltu dubattu. Mm. Jodie Foster laulaa itse kuten myös Blousey Brownia esittänyt Florrie Dugger. Säveltäjä Paul Williams laulaa poikien osat ja intron eli biisin Bugsy Malone.
Tämä voit varmistaa katsomalla elokuvasta pari vuosikymmentä myöhemmin tehdyn dokumentin, joka löytyy täältä http://www.youtube.com/watch?v=bNSj_G71aVk&feature=related
Ei ole totta. Minusta jo pelkästää ääniä kuuntelemalla käy päivänselväksi, ettei yksikään lapsi laula omia laulujaan. Kaikki äänet ovat aikuisten. Koska olin leffan nähtyäni satavarma asiasta ja todella raivoissani, luin kaikki IMDB-keskustelut aiheesta. Siellä vallitsee vahva konsensus. Lähteiksi lainataan mm. ohjaajan kommenttiraitaa ja erilaisia dokumentteja, joissa näyttelijöitä on myöhemmin haastateltu.
Näkemässäsi dokkarissa Foster varmaankin laulaa versiota, jota ei käytetty.
Jodie Foster todellakin nauhoitti laulunsa elokuvaa varten. Kaikki laulut kuitenkin dubattiin yli lopullisesssa elokuvassa, mistä Foster oli todella pettynyt. Lähde
IMDB:n ensimmäinen triviarivi:
"All singing was dubbed by adult vocalists."
Tässä IMDB:n foorumiketjussa väitellään siitä, KUKA aikuinen dubbasi Jodien äänen, ei siitä, dubattiinko se.
IMDB:ssä täällä: "None of the kids, and that includes Jodie Foster, sang their own vocals, although Jodie did record her own version of "My Name Is Tallulah" which wasn't used."
Lisää otteita tästä keskustelusta:
"On the DVD commentary director Alan Parker states that ALL the songs were sung in America by adults. The tapes were then shipped to England. Even Jodie's song is sung by an adult. End of debate."
"It was a misunderstanding between songwriter Paul Williams and Alan Parker. Parker told William not to have squeaky, high-pitched children's voices, and Williams interpreted that in his own way, using adults. "
Lähetä kommentti